Miten se ilmeni kun halusit äidiksi?

[??????????]

Minua on alkanut ahdistamaan vauvakuumeettomuuteni... En missään nimessä inhoa lapsia ja olen aina miettinyt että ehkä sitten joskus tulevaisuudessa haluan niitä, että kai se olisi kiva että olisi perhe. Mutta en halua lapsia vieläkääkään yhtään sen enempää mitä koskaan aiemminkaan. En koe äityittä mitenkään kiehtovana ajatuksena. Lapset on mielestäni kivoja ja voisin mielelläni puuhastella niiden kanssa. Mutta kun se lasten hankkiminen on niin paljon enemmän kuin pelkkiä puuhamaa-retkiä, ja en tiedä olenko siihen valmis koskaan.

Jotenkin tämä häiritsee minua, koska niin monet puhuvat vauvakuumeistaan ja siitä kuinka on aina halunnut äidiksi. Haluanko minä ikinä äidiksi, jos en ole aina sitä halunnut? Vai voiko se vaan jonain päivänä iskeä, että nyt minä haluan äidiksi? Taustatietoina se, että olen seurustellut vuosia ihanan miehen kanssa ja olen nyt 26-vuotias.

 

[1,5v:n äiti]

Mä olen jostain varhaisteini-iästä tiennyt että haluan äidiksi. Toive voimistui kun tapasin nykyisen mieheni 16-vuotiaana. 19-vuotiaana tuli sitten kunnon vauvakuume, mutta mies ei silloin vielä ollut valmis lapseen. Kuumeilin muutaman vuoden ja sain sitten esikoisen 22-vuotiaana ja nyt toinen suunnitteilla Ja äitiys on itse asiassa vielä parempaa kuin olin kuvitellut.

 

["vieras"]

Kyllä mäkin oon aina tiennyt haluavani lapsia, mutta en vieläkään, 29-vuoden iässä, ole kokenut vauvakuumetta...

 

["heh"]

mulla tuli vauvakuume vasta, kun mulla oli jo yksi lapsi.. äitiys oli todellakin ihanampaa kuin olin kuvitellutkaan. useita vuosia sit kuumeilinkin, kun en exäni kanssa toista lasta saanut. toisen miehen kanssa tulikin sit vielä kolme lasta lisää!

 

["Hyrrä"]

Mä en tykkää kenenkään lapsista mutta tiedän olevani mitä prhain äiti joskus tulevaisuudessa.

 

["Hyrrä"]

Parhain, osaan näköjään kirjoittaa -_-

 

[Hmnnnn]

Kyllä se vauvakuume voi tulla vasta myöhemmin. En minäkään tiennyt mitä moisella sanalla tarkoitettiin alle kolmekymppisenä.

 

[Björn]

Siinä vaiheessa kun elämä käy liian tasaiseksi; ei elä enää kädestä suuhun, ei tarvitse miettiä työttömyyttä tai asunnottomuutta ynnä muita tällaisia asioita jotka toisivat vähän jännitystä nuoren elämään, ja kun huomaa ettei ole saanut aikaan mitään muutakaan sellaista, joka jättäisi tälle planeetalle jäljen itsestä - josta puhuttaisiin vielä oman kuolemankin jälkeen, on hyvä aika alkaa miettiä perheenlisäystä.

 

["Vieras"]

Minä en ole ikinä mitenkään erityisemmin välittänyt muiden lapsista. Siis ei lapset ole minua mitenkään haitanneet, mutten ole millään lailla ollut hullaantunut lapsista. Olen kuitenkin aina tiennyt, että omia lapsia haluan kyllä joskus aivan varmasti. Joitain miehiä siinä pyöri, mutta en ollut perheen perustamis aikeissa yhdenkään näiden kanssa. Sitten kuitenkin tapasin nykyisen mieheni, jolloin minulla heräsi halu saada lapsia hänen kanssaan piankin. Suunnitelmaa lähdettiin toteuttamaan, ja lapsi saatiin. Ikää oli kuitenkin jo parinkympin "pahemmalla" puolella.

 

["vieras"]

Lapsena kuulin, kun äitini sanoi, että siinä menee oma elämä pilalle, kun saa lapsia. Päätin vakaasti, että minun elämääni ei mikään lapsi pilaa. Olin muutaman vuoden päälle kahdenkymmenen, kun yksi tuttava tuli raskaaksi. Hän vaikutti odotusaikana ihan iloiselta ja oli onnellinen tulevasta lapsestaan. Parin vuoden päästä olin jo vakuuttunut, että lasten syntymä ei ehkä sittenkään pilaa elämääni. Nyt olen kahden lapsen äiti ja suunnattoman onnellinen, että muutin mieleni.

 

["hhh"]

tiesin sen 16vuotiaana, sillon todella tajusin että minä haluan kaikkein eniten äidiksi. Päätin että odotan että olen ainakin 20v. 22vuotiaana sain esikoiseni ja olen valtavan tyytyväinen päätökseeni, tai päätökseemME!
Mieheni on 27v

 

[zenn]

Mä olen aina tiennyt, että joskus haluan lapsia, mutta se on ollut yleensä aina "varmaankin viiden vuoden päästä", eli ei vauvakuumetta, eikä sopivaa tilannetta.

Kerran sattui puolihuolimattomassa ehkäisyssä sellainen täydellinen huolimattomuus ja raskaustesti osoitti plussaa, eli sattuma päätti meidän puolestamme asian mitä itse tuskin koskaan olisimme uskaltaneet päättää.

Rakastuin lapseen ensimmäisessä ultrassa. Silloin todellakin tiesin haluavani äidiksi. :heart:

Olin 27 ja seurustellut lapsen isän kanssa reilut 6v

 

[niin tai]

Siinä vaiheessa kun elämä käy liian tasaiseksi; ei elä enää kädestä suuhun, ei tarvitse miettiä työttömyyttä tai asunnottomuutta ynnä muita tällaisia asioita jotka toisivat vähän jännitystä nuoren elämään, ja kun huomaa ettei ole saanut aikaan mitään muutakaan sellaista, joka jättäisi tälle planeetalle jäljen itsestä - josta puhuttaisiin vielä oman kuolemankin jälkeen, on hyvä aika alkaa miettiä perheenlisäystä.

Ei kaikille koskaan tule tarvetta lapsiin, oli elämäntilanne mikä tahansa. Yksi ystäväni on jo menopaussin tuolla puolen, eikä hän koskaan ole olltu vauvakuumeinen. Viettää ihan tavallista ja rauhallista elämää, ei ole mikään ikiteini. Ja on kyllä monen lapsen elämässä mukana, mutta ei äitinä. Pohti kyllä kovasti aikoinaan että katuuko joskus, mutta sanoi että tuntuisi tosi väärältä tehdä lapsia "varmuuden vuoksi", kun ei oikeasti halunnut äidiksi. Hän sanoi hyvin tästä "vanhana olet yksin"-mantrasta, että olisi todella itsekästä ihan sen vuoksi tehdä lapsia että tulisivat katsomaan mummelina, kyllä niitä pitää hankkia siksi että haluaa _lapsia_ ja olla äiti. Voisihan se kyllä olla aika ikävää jos mukula muuttaisi Australiaan ja sitten äippä itkisi sitä että ei toiminut se vanhuuden turvaksi tekeminen. Kaverini on myös sanonut, että hän sentään tietää olevansa vanhana yksin, niin pitää parisuhteen ulkopuolisista ihmissuhteista vähän enemmän huolta kuin me äidit. Totta ainakin minun kohdallani.

Mutta siis ap, kannattaa miettiä mitä SINÄ haluat, jossain vaiheessahan se ratkaisu on tehtävä. Mikään ulkopuolinen ei sitä voi sun puolestä määritellä, miten suuri halu riittää lapsen teon motiiviksi.