Miten saisi hyvän itsetunnon ja hyväksyisi itsensä?

[Tankero]

Miten nelikymppiset naiset, onko teillä hyvä itsetunto ja seesteinen olo itsestänne/ulkonäöstänne? Hieno juttu jos on. Olen lasten jälkeen jäänyt lievän ylipainon puolelle (vaikka yritän kovasti laihtua ja kuntoilla terveellisin menetelmin). Yritän hoitaa ulkonäköäni mahdollisimman hyvin (sopiva meikki, hiukset, ihonhoito, tyylikkäät vaatteet yms), mutta minulla on todella huono itsetunto. Olen iloinen, seurallinen, puhelias ja juttelen mielelläni ihmisten kanssa. Tunnen itseni rumaksi ja lihavaksi. Tiedän olevani mukava ja seurallinen, mutta haluaisin olla kaunis ja viehättävä. Oma mieheni ei koskaan kehu naiseuttani, vaikka olen sitä häneltä pyytänyt. Olisi kiva saada joskus miehiltä jotain kehuja, mutta niitä ei ole kyllä kuulunut aikoihin.
Vai onko tämä alkavaa keski-iän kriisiä? Miten hyväksyisin ulkonäköni ja painoni? Luonteessani en muuttaisi muuta kuin tämän, että hyväksyisin itseni vihdoinkin...?

 

[perustelehan]

No minä taas haluaisin maailmanrauhaa. Siis mieti, viehättävä voi olla, jos on viehättävä ihminen. Sellainen ominaisuus alkaa aika lyhyellä tarkastelulla näkyä, vaikka painaisit parisataa kiloa. Kauneus taas on sitä, että pistää silmään, koska on jotenkin paremmin suunniteltu pärstä kuin valtaosalla muista, sanotaan nyt vaikka että on säväyttävämpi nähtävyys kuin yhdeksän kymmenestä vastaan kävelevästä. Niin miksi sinun pitäisi olla se kymmenes, jotta saisit rauhan?

Mitä vikaa sitten taas on siinä, vaikka olisit se kaiken ankeimman näköinen kymmenestä, täytyyhän jonkun sekin olla? Siitäkin silti tykkää ne jotka sen tuntee, jos se on läheisilleen arvokas sielu - eikä sellainen ihminen ole heille se rumin kymmenestä. Ja se arvokkuus taas on aika lailla omasta asenteesta kiinni.

Minä olin pelottavan komea nuorena, nelikymppisenä minua ei katso sillä silmällä kuin elukat, jotka odottaa ruokaa. Eikä mies kehu naiseuttani. Enkä jotenkin sitä kaipaa, koska näen itseni toista kautta. Minulle elämä on alkanut näyttää alkavalta alamäeltä, ja mietin ehdinkö tehdä kaikki ne asiat, jotka ehdottomasti pitäisi. Olen täyttänyt elämäni hankkeilla, jotka haluan viedä loppuun. Jos joku vaatisi minua tuijottamaan peiliin ja näkemään vaivaa ilmiasun parantamiseksi, se kaikki olisi pois itsetunnostani, koska se kiinnittäisi huomioni vääriin asioihin. En voi enää kilpailla parikymppisten kanssa, ja miksi pitäisi?

Kaikki se laittautumiseen käytetty aika ei paranna oloasi, vaan lisää aikaa, jonka vietät murhaavan arvostelun kohteena. Eli se syö itsetuntoasi ihan suoraan. Kun laittaudut, se vain korostaa vakaumusta, että ilman sitä kaikkea restaurointityötä olet arvoton.

 

[Tankero (ap)]

Niin, onhan sitä paljon tärkeämpiäkin asioita kuin ulkonäkö tai paino. Ehkä tässä onkin se ongelma, että tällä hetkellä ei ole suurempia ongelmia elämässä (no onhan niitä tietenkin jokaisella, mutta pystyn elämään niiden kanssa), tämä ulkonäköasia harmittaa sen vuoksi, että en pysty sitä oikein parantamaan vaikka yritänkin. En tunne itseäni ihanaksi naiseksi, koska en ole sellainen nainen, joka viehättäisi ulkonäöllään. Olen iloinen, hymyilevä ja seurallinen. Ihmiset pitävät minusta, minä olen haluttua seuraa. Mutta koskaan kukaan ei kehu kauniiksi, upeaksi, hyvännäköiseksi. Minua sanotaan hauskaksi, mukavaksi, vitsikkääksi ja ystäväni/työkaverini uskoutuvat minulle asioistaan. Tämä vain on minulle iso asia. Minulla laihduttamiset/ruokavalionmuutokset/mahdollisimman usein tapahtuva liikunta eivät tuota haluttua lopputulosta. Olen ylipainoinen. En vain pidä itsestäni tällaisena....