K
kaikonenä
Vieras
Erosimme kaksi vuotta sitten, kun exä löysi uuden kumppanin jonka kanssa on edelleen. Eivät kuitenkaan asu yhdessä. Meillä on lapset, 10- ja 12-vuotiaat, jotka ovat minulla ja sitten isällään vuoroviikoin. Näen tärkeäksi meidän kummankin vanhemman olemassaolon ja roolin lapsen kasvaessa. Lisäksi tarvitsen itse myös aikaa itsekseni, vaikka lapsiani rakastan yli kaiken.
Ongelmana on alusta asti ollut exän uuden kumppaninsa laittaminen lasten edelle. Tai ehkä se vain näyttää siltä minusta ja myös lapsista. Eli exä reissaa kumppanin kanssa, mutta ei lasten. Kun ollaan sovittu joskus reissusta/päivästä vain toisen lapsen kanssa (että kumpikin muksu saisi aikaa myös vain kahden kummankin vanhemman kanssa), on exän mukana silti hänen uusi kumppaninsakin. Itselleen exä ostaa kaikkea hienoa ja kallista (on aina ollut kaiken "kiiltävän" ja luksuksen perään), mutta lapsilleen sitten halvinta mahdollista. Esim nyt jouluna osti itselleen iPadin, kalliita kasvovoiteita ja kalliita paitoja, ja lapsilleen Tigeristä muutaman eron pelit ja henkkamaukalta pyjamat. Lasten toiveesta siis vietimme aaton yhdessä exän luona.
Muuten asia ei vaivaisi minua mitenkään, sehän on exän elämää ja on hyvä jos hän nauttii elämästään noin. Itsekin nautin, mutta eri tavalla, ja minusta jokaisella pitää olla omat tapansa tykätä elämästä. Mutta kun lapset ovat huomanneet tämän tietynlaisen eriarvoisuuden. Nuorempi on alkanut puhumaan, että haluaisi muuttaa kokonaan minun luokseni. Vanhempi taas puhui siitä, kun exän nykyinen kumppani on "aina mukana". Jnejne pientä. Joululahjoista myös puhuivat keskenään verraten isänsä lahjoihin. Ja tässä kohtaa mainittakoon vielä, että en mene noihin juttuihin mukaan, vaan kannustan isälleen ja kuittaan ne "isi ostaa meille aina mahdollisimman halvalla" -jutut "höpöhöpö" -jutuiksi.
Minulle tulee koko ajan ajan mittaan enemmän kokemus, että lapsista tuntuu ettei isä arvosta heitä kuten nykyistä kumppaniaan ja itseään. Olen tästä yrittänyt joskus exälle puhua, mutta hän on suuttunut ja olen kuulemma ollut "katkera" jne. Todellisuudessa en ole katkera, vaan olen sitä mieltä että ero oli oikea ratkaisu ja voin itse paremmin omillani (tottakai lasten kanssa
). Mutta minua pelottaa, mitä lasten kokema tekee vähitellen heidän isäsuhteelleen ja itsetunnolleen.... Onko kukaan ollut samanlaisessa tilanteessa ja miten siitä pääsisi hedelmällisesti eteenpäin?
Ongelmana on alusta asti ollut exän uuden kumppaninsa laittaminen lasten edelle. Tai ehkä se vain näyttää siltä minusta ja myös lapsista. Eli exä reissaa kumppanin kanssa, mutta ei lasten. Kun ollaan sovittu joskus reissusta/päivästä vain toisen lapsen kanssa (että kumpikin muksu saisi aikaa myös vain kahden kummankin vanhemman kanssa), on exän mukana silti hänen uusi kumppaninsakin. Itselleen exä ostaa kaikkea hienoa ja kallista (on aina ollut kaiken "kiiltävän" ja luksuksen perään), mutta lapsilleen sitten halvinta mahdollista. Esim nyt jouluna osti itselleen iPadin, kalliita kasvovoiteita ja kalliita paitoja, ja lapsilleen Tigeristä muutaman eron pelit ja henkkamaukalta pyjamat. Lasten toiveesta siis vietimme aaton yhdessä exän luona.
Muuten asia ei vaivaisi minua mitenkään, sehän on exän elämää ja on hyvä jos hän nauttii elämästään noin. Itsekin nautin, mutta eri tavalla, ja minusta jokaisella pitää olla omat tapansa tykätä elämästä. Mutta kun lapset ovat huomanneet tämän tietynlaisen eriarvoisuuden. Nuorempi on alkanut puhumaan, että haluaisi muuttaa kokonaan minun luokseni. Vanhempi taas puhui siitä, kun exän nykyinen kumppani on "aina mukana". Jnejne pientä. Joululahjoista myös puhuivat keskenään verraten isänsä lahjoihin. Ja tässä kohtaa mainittakoon vielä, että en mene noihin juttuihin mukaan, vaan kannustan isälleen ja kuittaan ne "isi ostaa meille aina mahdollisimman halvalla" -jutut "höpöhöpö" -jutuiksi.
Minulle tulee koko ajan ajan mittaan enemmän kokemus, että lapsista tuntuu ettei isä arvosta heitä kuten nykyistä kumppaniaan ja itseään. Olen tästä yrittänyt joskus exälle puhua, mutta hän on suuttunut ja olen kuulemma ollut "katkera" jne. Todellisuudessa en ole katkera, vaan olen sitä mieltä että ero oli oikea ratkaisu ja voin itse paremmin omillani (tottakai lasten kanssa
). Mutta minua pelottaa, mitä lasten kokema tekee vähitellen heidän isäsuhteelleen ja itsetunnolleen.... Onko kukaan ollut samanlaisessa tilanteessa ja miten siitä pääsisi hedelmällisesti eteenpäin?
