Siis ihan oikeesti eikä ideaalisti...
Itsellä jatkuva morkkis, kun pinna ei veny tarpeeksi. Tíuskin ihan liikaa 2,5-vuotiaalle, joka on kuin ei kuuliskaan mun kehoituksia esim. lelujen siivouksen ja jonnekin lähtemisen suhteen. Oma hermo on vaan mennyt siihen pisteeseen, kun en tiedä, miten saisin tytön toimimaan silloin kun toimia pitää. Eli kun on aika siivota lelut tai aika lähteä jonnekin, hän vain jatkaa puuhiaan kuin ei kuulisikaan tai sitten virnuilee tai juoksee karkuun siinä toivossa, että juoksen perässä.
Tulee siis turhan usein moitittua siihen sävyyn, että "on se nyt kumma (tai hitto tms.) kun.."! ja "sä et sitten koskaan tottele.." :ashamed:
Välillä myös keittää niin yli, että puhisen vain raivosta punaisena tai alan itkeä ja olen ihan puhumaton. Ja lapsi tietysti aivan ihmeissään. Ja sitten se tulee pyytelemään anteeksi, kun näkee mut adrenaliinihuuruisena.
Ylireagoin noissa tilanteissa ja syytä olen miettinyt, että miksi ihmeessä. Kai mulla on se ajatus päässä, että miten mä saan tuon pienen ihmisen uskomaan puhetta isompana, kun ei se tee sitä nyt pienempänäkään. Siis ajatus siitä, että lapseni ei pidä mua minkäänlaisena auktoriteettina.
Kertokaa kokemuksia!
Ja niitä vinkkejäkin, mutta erityisesti kaipaan vertaistukea, kun pelkään, että pieni tyttö kasvaa ihan kieroon, kun mutsi on ihan monsteri ja kuin tuuliviiri.
Tunteet vähän pinnassa näin yöaikaan (töissä).
Itsellä jatkuva morkkis, kun pinna ei veny tarpeeksi. Tíuskin ihan liikaa 2,5-vuotiaalle, joka on kuin ei kuuliskaan mun kehoituksia esim. lelujen siivouksen ja jonnekin lähtemisen suhteen. Oma hermo on vaan mennyt siihen pisteeseen, kun en tiedä, miten saisin tytön toimimaan silloin kun toimia pitää. Eli kun on aika siivota lelut tai aika lähteä jonnekin, hän vain jatkaa puuhiaan kuin ei kuulisikaan tai sitten virnuilee tai juoksee karkuun siinä toivossa, että juoksen perässä.
Tulee siis turhan usein moitittua siihen sävyyn, että "on se nyt kumma (tai hitto tms.) kun.."! ja "sä et sitten koskaan tottele.." :ashamed:
Välillä myös keittää niin yli, että puhisen vain raivosta punaisena tai alan itkeä ja olen ihan puhumaton. Ja lapsi tietysti aivan ihmeissään. Ja sitten se tulee pyytelemään anteeksi, kun näkee mut adrenaliinihuuruisena.
Ylireagoin noissa tilanteissa ja syytä olen miettinyt, että miksi ihmeessä. Kai mulla on se ajatus päässä, että miten mä saan tuon pienen ihmisen uskomaan puhetta isompana, kun ei se tee sitä nyt pienempänäkään. Siis ajatus siitä, että lapseni ei pidä mua minkäänlaisena auktoriteettina.
Kertokaa kokemuksia!
Ja niitä vinkkejäkin, mutta erityisesti kaipaan vertaistukea, kun pelkään, että pieni tyttö kasvaa ihan kieroon, kun mutsi on ihan monsteri ja kuin tuuliviiri.
Tunteet vähän pinnassa näin yöaikaan (töissä).