Toggle sidebar

Miten reagoit, kun sait tietää olevasi raskaana?

Vastaa
eras, vierailija

eras, vierailija

Jäsen
11.02.2012
483
1
16
Ulkomaa
Tassa palstaa lukiessa, viela lapsettomana ja edes yritykselle soveltuvaa aikaa (innolla) odottavana, tulin tossa raskaustestiketjua lukiessa hetken kuvitelleeksi, milta se sitten tuntuisi kun testi nayttaa plussaa varmuudella. Kertokaas asian kokeneet, miten te reagoitte? Oliko olo esim. epauskoinen vai ei, paasiko huuto tai itku, vai olitteko tyynia ja hillittyja :D (Keskitytaan nyt ainakin alkuu niihin toivottuihin plussiin.)
 
Esikoisesta kun tein testin ja näytti positiivista niin hyppisin kiljuen tasajalkaa.
Tokasta taisin olla hiukan rauhallisempi, aamulla 04.30 miehen kanssa tiirattiin tikkua että onko siinä kaksi viivaa ja matkalla töihin mielessäni kiljuin riemusta :D
 
Huristin tuhatta ja sataa apteekkiin hakemaan digitestiä kun en uskonut testin viivojen olevan totta. Kyllähän se epäusko oli päällimmäisenä kun 1½ vuotta oli raskautta yritetty saada alulle ja tärppää kierrossa jossa tavallista vähemmän pupuiltiin.
 
Olin yhtä hymyä kun tuulimunaraskauden jälkeen vihdoin se plussa tuli, 8kk tuntui ikuisuudelta yrittää lasta! Kuitenkin aika tyyni olin, ystävälleni olin jo paria päivää aiemmin sanonut että taidan olla raskaana, ei ollut oireita mutta sen vain tiesi. :) Ja silti, tuli niitä plussatestejä 3 tai 4 tehtyä ennen kuin sen oikeasti uskoi. :D

Toisesta menikin sitten 3vk itkien lähinnä, ei ollut suunniteltu ja töihin paluu olisi ollut ajankohtaista juuri. No alkushokin jälkeen sekin onneksi muuttui ja aloin odottaa pikkuista onnellisena. Enää ei harmita kun nyytti on jo sylissä, kyllä niitä töitä ehtii tekemään. :)
 
Soitin tk:sta labrojen tuloksia, olin mennyt lääkärin pakeille epämääräisten vatsakipujen vuoksi.
Hoitaja luetteli se ja se nega, se nega, raskauskoe positiivinen, se ja se nega...Meinasin sulkea puhelimen ennen kuin älysin kysyä, että mikä siellä välissä oli positiivinen :laugh:
 
  • Tykkää
Reactions: duella, Kerpele, miauh ja 1 muu
Olin tottunut tekemään ovulaatiotestejä, joihin tuli sellainen haalea viiva ja kun raskaustestiin tuli haalean haalea viiva niin ajattelin vain, että "taas tuli tuommoinen". Sitten meni pari sekunttia ennenkuin tajusin, että tämä on nyt raskaustesti ja ihan eri juttu :D

Kyllä oli aika epäuskoinen olo, etenkin kun se viiva oli niin haalea, että mies ei edes sitä nähnyt. Samaan aikaan olin niin riemuissaan, mutta kuitenkin epäilytti ja mies ei tosiaan raskauteen edes uskonut kun ei nähnyt siinä testissä mitään. Olin ajatellut, että positiivisen testin jälkeen halailtaisi ja ehkä muutama kyynelkin valuisi.. mutta ei, sen sijaan vaan intin että "kyllä siinä minun mielestä ON viiva" :D

Ja kun sitten viikkoa myöhemmin tuli se vahva plussa niin siihen ajatukseen oli jo tavallaan tottunut eikä se siinä vaiheessa aiheuttanut enää suurta tunteiden kuohuntaa :) Ja pakko lisätä sekin, että kun sitä raskautta oli pitkään odottanut ja ajatellut että sitten raskaana ollessa sitä on niin onnellinen jne. niin ei sekään ihan niin mennyt.. Alkuraskaudessa vaan epäilytti että näinköhän siellä edes on mitään tai entä jos menee kesken. Vasta sitten ultran jälkeen uskalsi enemmän iloita :)
 
Ekan testin tein junassa :D Oltiin oltu miehen kotona käymässä ja siellä alkoi oireet. Käytiin apteekissa sit ennen junalle menoa ja ei sitä malttanu oottaa vaan tein siellä. Hymyiltiin vaan yhessä siellä penkissä :)

Tokan taas tein töissä, olin käyny ruokatunnilla apteekissa ja soitin sit miehelle et plussa tuli. Mies sano et "kyllä mä tiesin" ja loppupäivä oliki kiva olla töissä.

Tän nyt mahassa olevan kolmannen ku plussasin ni multa pääsi itku ja mies ei puhunu yhtää mitään. Olin lähössä yövuoroon ja kumpikaan ei puhunu mitää. Yöllä sit viestiteltiin ja mietittiin kaikki abortista alkaen. Mä en vaan ikinä vois tehdä aborttia eikä varmaan mieskään lopulta, päädyimme pitämään lapsen. Parit viikot siinä meni vähän sumussa mut lopulta päästiin yli ikävistä ajatuksista ja nyt odotetaan molemmat innolla vauvaa :)
 
"Tuus kulta kattoo, tässä testissä on varmaan joku valmistusvirhe.."

Ja sitten mä tein vielä kaks testiä, ei se ollut valmistusvirhe :D Tunne oli vuorotellen iloinen ja vuorotellen epävarma, pelokas..

Huom. olin menneisyydessä tehnyt jo niin monia negatiivisia testejä ja vihdoin päättänyt yrittää vaan elää sen asian kanssa että mä en sitten varmaan tule raskaaksi.

Toisen tein kun esikoinen oli 3kk vanha.. Jotenkin tiesin että testi on positiivinen ja kun se oli, niin tunne oli räjähdysmäinen, "meille tulee vauva! meille tulee vauva!". Se oli vain ihanaa.
 
Ekan plussan saadessani hihkuin riemusta ja kiirehdittiin hakemaan uusi tikku apteekista ku eihän sitä yhdestä voinut uskoa. Raskaus meni kesken.
Seuraavan plussan saatuani olin toki iloinen, mutta myös aika varautunut. En siis uskaltanut iloita samalla tavalla.
Toista lasta kun aloin odottaa, tein testin pari päivää ennen kun kuukautisten piti alkaa, koska olo oli sellainen että olin lähes varma että olin raskaana (ei oltu yritetty ja kerran vaan koko kierrossa oltukin silleen..). Plussa sieltä sitten tuli ja epäuskoisena taas tuijottelin tikkua. Mies ei ollut ollut innostunut yrittämään uutta lasta ja mietinkin, että miten kerron hänelle. Lähetin sitten töihin viestin, että soita heti, ei hätää mutta tärkeää asiaa. Kun kerroin, ilahtuikin mies yllättäen tosi paljon.
 
Mä en ole ikinä tehnyt mitään kotitestiä, jos en missään muuallakaan :ashamed:...

Mutta silloin kun eka kerran oli kuukautiset ihan huolella myöhässä - muutoinkin häikkää ollu kierron kanssa - ja lisänä väsymystä ja muitakin alkuraskauden olotiloja, niin...kyllä se säikäytti pirusti ensalkuun! Vaikka sitä oli ajatuksissaan asialla leikitellyt, toivonutkin ja haaveillut, jossitellut, niin...kun se tilanne oli oikeasti siinä, niin olihan se...! Säikähtynyt, peloissaan, hermostunut....ja sitten kaikkien noiden mielenmyllerrysten lisäksi niin typerryttävän höperryttävän sanoinkuvaamattoman onnellinen :). Semmonen harmoonisuus astui sisääni kaiken kuohunnan keskelle.

Toisesta tuli semmoinen "no näin tämän kuuluukin mennä"- fiilis, täydentävä ja totta kai onnen euforinen :). Ja kolmannesta...hölmistyneen typertynyt, ettäkö toiveet - ne salassakin kuiskitut - oikeesti toteutuvat?? Ja ennen kuin on edes niitä kunnolla ehtinyt kuiskimaankaan... Kuului semmoinen *klick* jälleen, että näin asioiden kuuluukin - näemmä - kohdallani mennä. Ja se ihana seesteisyys ja rauhallisuus :).
 
Ekasta olin ekat tunnit ihan mykkä et mitä ihmettä mä nyt teen, eihän tää voi olla plussa ja sen jälkeen valtava onnen tunne et me saadaan lapsi ja selvitään kyllä.
Toisen kans tiesin jo ennen testiä ja olin onnessani mut hillitty käytös. Sitä seurasi sitten se malttamattomuus et voi itku oon vasta näin alussa.
 
Muistan sen ku tein...
Erään kauppakeskuksen vessassa..sisäisesti tiesin jo etukäteen sen ja testasin 3pv ennen menkkojen alkua.
Sinne se punainen viiva piirty ja kyyneleet tuli silmiin :)
 
kotona tein, kun plussa näky niin aloin tärisemään ja olin ihan paniikissa, soitin sit parhaalle ystävälle joka odotti ensimmäistä lastaan myös :D ja kyl siinä itku tuli myös :D
 
Tein testin tottumuksesta kun menkat oli huimat kaksi päivää myöhässä (mikä ei ole epätavallista). Oltiin yritetty raskautua jo kauan ja parin viikon päästä olisi ollut eka käynti lapsettomuusklinikalla. Tikussa näkyvä viiva ei heti rekisteröitynyt ja eka ajatus sitten oli, että joku vika siinä testissä on. Seuraavana aamuna testasin uudelleen ja sekin oli positiivinen. Voi sitä selittämätöntä riemua!
 
Vauvaa yritettiin 4,5 vuotta ja puoli vuotta hoidoissa. Muutama alkionsiirto oli takana, ja viimeisimmänkin kierron päätteeksi olin varma negasta. Kun siihen testiin piirtyikin se toinen viiva, niin en oikein kuitenkaan osannut sisäistää sitä. Olin hämmentynyt. Seuraavana päivänä oli veritestipäivä, ja varauduttiin kuitenkin negatiiviseen tulokseen. Noh, positiivinen oli, mutta vieläkin jäi sellainen epäusko päälle, etten oikein vieläkään taajua että raskana ollaan, vaikka viikkoja on jo kasassa jonkin verran.

Olin ajatellut että kirkuisin onnesta ja olisin muutenkin pelkästään onneni kukkuloilla koko ajan, mutta raskauden alkua on varjostanut lukuisat pelot keskenmenosta. Ehkä ne joskus helpottaa?
 
Rakkaan esikoisen, ns. ylläriraskauden, kohdalla oli vähän epätodellinen olo. Kai siinä vähän itkettikin onnesta ja pelosta.. Elävästi muistan kuinka istuttiin miehen kanssa vierekkäin sängyllä ja hän silitteli minua ja lohdutteli, että "yhdessä me tästä selvitään".. Hyvin on selvitty :heart:

Toinen raskaus oli suunniteltu ja olin vaan älyttömän iloinen. Tämä päättyi kuitenkin keskenmenoon.

Kolmannen raskauden alettua kuukauden päästä edellisestä olo oli epävarma ja pelokas enkä osannut iloita vaikka vauva olikin erittäin toivottu. Vasta vauvan syliin saatuani pystyin/uskalsin ihan vilpittömästi iloitsemaan..

Neljännen raskauden (kuopuksen) kohdalla olin positiivisen raskaustestin jälkeen onneni kukkuloilla.
 
[QUOTE="Vieras";25712646]Vauvaa yritettiin 4,5 vuotta ja puoli vuotta hoidoissa. Muutama alkionsiirto oli takana, ja viimeisimmänkin kierron päätteeksi olin varma negasta. Kun siihen testiin piirtyikin se toinen viiva, niin en oikein kuitenkaan osannut sisäistää sitä. Olin hämmentynyt. Seuraavana päivänä oli veritestipäivä, ja varauduttiin kuitenkin negatiiviseen tulokseen. Noh, positiivinen oli, mutta vieläkin jäi sellainen epäusko päälle, etten oikein vieläkään taajua että raskana ollaan, vaikka viikkoja on jo kasassa jonkin verran.

Olin ajatellut että kirkuisin onnesta ja olisin muutenkin pelkästään onneni kukkuloilla koko ajan, mutta raskauden alkua on varjostanut lukuisat pelot keskenmenosta. Ehkä ne joskus helpottaa?[/QUOTE]

Mä pelkäsin esikoista odottaessani niin paljon keskenmenoa että lopulta kun synnytys alkoi niin menin miehelle itkemään että "Onkohan tää nyt se keskenmeno? ...Mä TIESIN..." ja mies katsoi mua kummissaan ja vastasi että "No oliskohan se se synnytys kuitenkin mikä alkoi?"...
 
  • Tykkää
Reactions: Pikkuinen Jättiläinen
Ekalla kerralla pääsi itku, mutta rohkein ja toiveikkain mielin lähdettiin kohti uutta elämää.

Toisella kerralla olin vain tyytyväinen, niin sen pitikin mennä.
 
Mulla oli tosi selkeet oireet jo ennen testin tekemistä, mut silti oli aika epätodellinen olo kun testiin tuli teksti "raskaana", ei meinannut uskoa et niin helposti voi tärpätä (pillereisen lopetuksen jälkeen tuli menkat heti normaalisti ja ekasta kierrosta tulin raskaaksi). Heitin sit testin roskiin, mut hetken päästä piti viä kaivaa se esiin ja tarkistaa et oonko vaan kuvitellut :D Miehen työpaikka on ihan meidän kodin vieressä, joten kauheella vauhdilla lähdin sit sinne kertomaan. Ei mieskään voinu uskoo et niin helposti voi tärpätä :D
 
Alkuperäinen kirjoittaja Kerpele:
Mä pelkäsin esikoista odottaessani niin paljon keskenmenoa että lopulta kun synnytys alkoi niin menin miehelle itkemään että "Onkohan tää nyt se keskenmeno? ...Mä TIESIN..." ja mies katsoi mua kummissaan ja vastasi että "No oliskohan se se synnytys kuitenkin mikä alkoi?"...
Click to expand...

Sinä olet muuten aiva ihana ja niin lämmin ihminen, muutenkin kuin siis vain tämän ketjun perusteella. Niin ihanan rehellinenkin ja aito! Toivotaan että pääsen tuosta keskenmenopelosta edes vähän ennen synnäriä eroon :D.
 
Ei ollut yllätys, että testi näytti plussaa. Oli ollu semmonen "olo" jo vähän aikaa ja menkat oli muistaakseni viikon tai kaks myöhässä. Miehelle se tosin oli järkyty. Hän oli töissä, kun laitoin hänelle viestin, että nyt on pullat uunissa, ja hän tais vastata jotenkin näin "tätä mä oon pelänny ja kironnu". Lapsi ei ollu todellakaan suunnitelmissa, jotein aika shokki se loppujenlopuks oli kummallekkin. No, pian siitä päästiin yli ja nyt meil on ihana pieni lapsonen :)
 
[QUOTE="Vieras";25712724]Sinä olet muuten aiva ihana ja niin lämmin ihminen, muutenkin kuin siis vain tämän ketjun perusteella. Niin ihanan rehellinenkin ja aito! Toivotaan että pääsen tuosta keskenmenopelosta edes vähän ennen synnäriä eroon :D.[/QUOTE]

:heart: Voi ei :D Kiitos :')

Toivottavasti se keskenmenopelko lähtee pois :) Meilläkin poika syntyi vasta rv.40+5, siinä oli aika pitkä aika pelätä. Peräti puuduttavaa..
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa