Hei!
Minä olen käynyt yksityisellä psykiatrilla ja kokemukseni ovat todella hyvät.
Sairastuin keskivaikeaan paniikkihäiriöön ja lievään ahdistus- ja masentuneisuushäiriöön pikku hiljaa. Oireita oli jo raskausaikana, mutta en ymmärtänyt niitä silloin. Pahimmillaan oireet olivat lapsen ollessa reilun vuoden ja vasta silloin lähdin hakemaan apua. En uskaltanut olla lapsen kanssa yksin kotona, töiden jälkeen ei jaksanut olla vuorovaikutuksessa lapsen kanssa ja sain paniikkikohtauksia. En saanut nukuttua öisin, en uskaltautunut ulos neljän seinän sisältä.
Minulla on taustalla paljon ikäviä & vaikeita juttuja: isän konkurssi & alkoholismi, äidin omaishoitaminen parikymppisenä, kun hän kuoli syöpään 3 kuukautta diagnoosista, pikkuveljen itsemurhayritys (sairastui skitsofreniaan 2 vuotta äidin kuoleman jälkeen), taloudellinen vastuu työttömästä isästä + veljistä, vaikka itsellä vielä opiskelut meneillään, oman lapsen hengitysvaikeudet heti syntymän jälkeen, isän avosydänleikkaus, ...
Työterveyslääkäri ja terveyskeskuslääkäri eivät ottaneet oireitani todesta, ensimmäiseltä sain Propralia "jännitykseen" ja jälkimmäisestä ainoastaan diapamia unilääkkeeksi ohjeella "älä ota joka ilta, sillä niihin jää koukkuun". En uskaltanut ottaa ainuttakaan, ja olo vain paheni. Varasin ajan Mehiläisestä ja jo alkoivat asiat edetä. Ihana psykiatri otti minut ja oireeni todesta. Kävin ensin muutaman kerran ihan vaan juttelemassa, kolmannella kerralla aloitettiin Cipralex ja lääkäri suositteli minulle psykoterapiaa.
Nyt on puolitoista vuotta psykoterapiaa takana ja elämä hymyilee pitkästä aikaa. On ihan uskomaton olo, ajattelin että en koskaan palaudu "normaaliksi". Mutta niin vaan on käynyt ja pikku hiljaa voin taas viettää normaalia elämää.
Joten tsemppiä, toivottavasti saat ajan psykiatrille nopeasti (jos et muuten, niin mene yksityiselle!) ja saat Kelalta myönteisen päätöksen psykoterapiaan. Terapia on raskasta, mutta toisaalta se on antanut ainakin minulle elämäni takaisin!