En edes yritä kertoa lyhyesti...: erosimme miehen alkoholinkäytön ja sen aiheuttamien ongelmien vuoksi. Eron jälkeen ex on nähnyt tyttöä (1,5 v) tosi usein, 3-5 kertaa viikossa, joista kaksi yötä isällään ja tiedän, että ex rakastaa lastaan. MUTTA, ohareita tulee säännöllisen epäsäännöllisesti, ilmoitus peruuntumisesta tulee yleensä samana päivänä tai edellisenä iltana, syy: dokaaminen. Juominen menee koko ajan pahempaan suuntaan, käytännössä tilanne on se, että ex dokaa kaikki muut päivät, paitsi ne, kun tyttö on hänen luonaan. Tämä johtaa siihen, että hän on aina krapulassa kun tyttö on hänellä. Lisäksi olen huomannut, että juominen on alkanut vaikuttaa hänen mielenterveyteensä: hän raivostuu tosi helposti, huorittelee mua jatkuvasti, käyttäytyy todella narsistisesti ja kerran kun raivostui mulle puhelimessa, huusi täysiä "hae tää lapsi vittuun täältä" kun tyttö oli siellä.
Tähän mennessä ex on ollut hyvä isä lapselle silloin kun on hänen kanssaan. Olen kuitenkin ruvennut miettimään, miten pitkään annan hänen tehdä noita ohareita, kohtahan tyttökin jo alkaa tajuamaan ja pettyy. Lisäksi toi käytös syö mun luottamusta eikä tunnu enää niin helpolta antaa tyttöä hänelle.
Kaikki tämä on johtanut siihen, että tunnen pohjatonta vihaa sitä ihmistä kohtaan. Hän kohteli mua kuin saastaa kahdeksan vuotta ja vieläkään se ei lopu, vaikka ollaan erottu. Joka toinen päivä hän itkee anteeksipyyntöä käytöksensä takia, haluaa viettää "perheen" kanssa yhteistä aikaa ja sitten taas olenkin huora ja hirveä ihminen, vaikka en oikeasi ole tehnyt hänelle mitään! Mulle kävisi hyvin, ettei olla missään tekemisissä (paitsi lapsen asioissa ), mutta hyvinä päivinään hän soittaa niin kauan että vastaan ja puhuu ja läsyttää niin kauan, etten jaksa olla enää vihainen. Suurin ja painostavin viha tulee siitä, että näyttää todennäköiseltä, että lapsenikin tulee jossain määrin kärsimään isänsä takia. Mua itkettää, kun ajattelen, että se mulkku istuu mieluummin baarissa spurgukavereidensa kanssa, kuin katsoo tuon kullanmurun kehitystä ja nauttii yhdessäolosta! Ja miltä se tulee lapsesta tuntumaan!!! Mutta kun exällä kuitenkin on halua nähdä lasta, niin en kai voi estääkään, vaikka niitä ohareita tuleekin aina välillä!?!? Kai se lapsen kannalta on parempi kuitenkin, että saa olla paljon isänsä kanssa? En todella tiedä enää mikä olisi lapsen kannalta parasta.
Olen opiskelija, käyn töissä, teen gradua. Nukun kuusi tuntia yössä, jotta ehdin illalla tekemään kaiken pakollisen. Mikään tästä ei tunnu rankalta, ainoastaan se loputon henkinen tuska, jota tuo ihminen aiheuttaa edelleen vastuuttomalla, hirviömäisellä käytöksellään. Tuntuu, että joku päivä romahdan kun en enää kestä sitä vääryyttä, mitä tuollainen ihminen voi toisille aiheuttaa!
En edes tiedä, mitä kysyn tällä kirjoituksella. Kai sitä, miten pääsen tästä vihasta, joka kuluttaa mun voimia ja miten toimin, jotta lopputulos olisi lapsen kannalta paras?
Tähän mennessä ex on ollut hyvä isä lapselle silloin kun on hänen kanssaan. Olen kuitenkin ruvennut miettimään, miten pitkään annan hänen tehdä noita ohareita, kohtahan tyttökin jo alkaa tajuamaan ja pettyy. Lisäksi toi käytös syö mun luottamusta eikä tunnu enää niin helpolta antaa tyttöä hänelle.
Kaikki tämä on johtanut siihen, että tunnen pohjatonta vihaa sitä ihmistä kohtaan. Hän kohteli mua kuin saastaa kahdeksan vuotta ja vieläkään se ei lopu, vaikka ollaan erottu. Joka toinen päivä hän itkee anteeksipyyntöä käytöksensä takia, haluaa viettää "perheen" kanssa yhteistä aikaa ja sitten taas olenkin huora ja hirveä ihminen, vaikka en oikeasi ole tehnyt hänelle mitään! Mulle kävisi hyvin, ettei olla missään tekemisissä (paitsi lapsen asioissa ), mutta hyvinä päivinään hän soittaa niin kauan että vastaan ja puhuu ja läsyttää niin kauan, etten jaksa olla enää vihainen. Suurin ja painostavin viha tulee siitä, että näyttää todennäköiseltä, että lapsenikin tulee jossain määrin kärsimään isänsä takia. Mua itkettää, kun ajattelen, että se mulkku istuu mieluummin baarissa spurgukavereidensa kanssa, kuin katsoo tuon kullanmurun kehitystä ja nauttii yhdessäolosta! Ja miltä se tulee lapsesta tuntumaan!!! Mutta kun exällä kuitenkin on halua nähdä lasta, niin en kai voi estääkään, vaikka niitä ohareita tuleekin aina välillä!?!? Kai se lapsen kannalta on parempi kuitenkin, että saa olla paljon isänsä kanssa? En todella tiedä enää mikä olisi lapsen kannalta parasta.
Olen opiskelija, käyn töissä, teen gradua. Nukun kuusi tuntia yössä, jotta ehdin illalla tekemään kaiken pakollisen. Mikään tästä ei tunnu rankalta, ainoastaan se loputon henkinen tuska, jota tuo ihminen aiheuttaa edelleen vastuuttomalla, hirviömäisellä käytöksellään. Tuntuu, että joku päivä romahdan kun en enää kestä sitä vääryyttä, mitä tuollainen ihminen voi toisille aiheuttaa!
En edes tiedä, mitä kysyn tällä kirjoituksella. Kai sitä, miten pääsen tästä vihasta, joka kuluttaa mun voimia ja miten toimin, jotta lopputulos olisi lapsen kannalta paras?