M
"mansikka"
Vieras
Miehelläni on kaksisuuntainen mielialahäiriö, mikä selvisi minulle vasta lopullista eroa tehdessämme.
Suhde kesti reilun kaksi vuotta, ja on vihdoin päättynyt, oikeasti. Suhteen aikanahan mies jätti tai uhkasi jättää ainakin 100 kertaa. Olen jotenkin ihan sekaisin vielä, toisaalta tietoa kaksiuuntaisesta diagnoosista on helpottava, toisaalta toivoisin että olisin tiennyt siitä aiemmin, en olisi hajottanut itseäni niin pahasti menemällä aina vastaan, yrittämällä järkeillä, vetoamalla tunteisiin, hakenut vikaa itsestäni. Koska minussahan se vika aina oli.
Mies ei muka tehnyt mitään ikinä väärin, oli mustasukkainen ja kyttäsi, arvaamaton, överiksi vedettiin viinan, rahan, ruuan, ja muiden naisten kanssa. Minä olin kuulemma itsekäs paskiainen ja kuvittelin puolet hänen tekemistään asioista.
Totta kai tajusin että tämä ei ole normaalia, mutta kaikkeen jotenkin ...tottuu.
Tiedän kyllä etteivät kaikki bipot ole samanlaisia, omaankin lähipiiriini kuuluu sellaisia joiden käytöstä en osaisi yhdistää mieheni käytökseen. Mutta se kamala tunteettomuus, kylmyys, itsekkyys, ennalta-arvaamattomuus, välinpitämättömyys ja ilkeys... Eihän sellaista normaali ihminen edes jotenkin ....tajua. Sitä on vaan ihan ymmällään että mitä tapahtuu.
Onneksi meillä ei sentään ole lapsia...
Kamala ja ihana asia on, että tapasin sattumalta toisen miehen. En todellakaan etsinyt mitään sellaista enkä tiedä haluanko, uskallanko hypätä uuteen suhteeseen. Olen niin riekaleina vielä tästä erosta. Olen ollut kylmä ja etäinen tätä uutta miestä kohtaan, vaikka olen oikeasti ihan järjettömän ihastunut. Tuntuu vaan niin utopistselta että se kuitenkaan olisi normaali, tai että minä voisin olla suhteessa jossa mua kohdeltaisiin hyvin. Tiedän että tämä mies on astunut kuvioihin (vaikka yritänkin häntä pitää etäällä) ihan liian aikaisin, mutta minkäs teet? Ajatus siitä että lähenisimme on NIIN pelottava. Ikäänkuin normaalit ja ihanat miehet olisivat jotain satuhahmoja, ja minä joku naivi tytönheitukka kun salaa toivon sellaista. Myös edellisen suhteiden arpien avaaminen hänelle tuntuu vaikealta.
Pitäisikin kai yrittää ''parantaa'' itsensä ensin... mutta miten ihmeessä.
En koskaan uskonut että minun kaltaiseni vahvana pidetty nainen pyörittelisi tälläisiä ajatuksia... : (
Suhde kesti reilun kaksi vuotta, ja on vihdoin päättynyt, oikeasti. Suhteen aikanahan mies jätti tai uhkasi jättää ainakin 100 kertaa. Olen jotenkin ihan sekaisin vielä, toisaalta tietoa kaksiuuntaisesta diagnoosista on helpottava, toisaalta toivoisin että olisin tiennyt siitä aiemmin, en olisi hajottanut itseäni niin pahasti menemällä aina vastaan, yrittämällä järkeillä, vetoamalla tunteisiin, hakenut vikaa itsestäni. Koska minussahan se vika aina oli.
Mies ei muka tehnyt mitään ikinä väärin, oli mustasukkainen ja kyttäsi, arvaamaton, överiksi vedettiin viinan, rahan, ruuan, ja muiden naisten kanssa. Minä olin kuulemma itsekäs paskiainen ja kuvittelin puolet hänen tekemistään asioista.
Totta kai tajusin että tämä ei ole normaalia, mutta kaikkeen jotenkin ...tottuu.
Tiedän kyllä etteivät kaikki bipot ole samanlaisia, omaankin lähipiiriini kuuluu sellaisia joiden käytöstä en osaisi yhdistää mieheni käytökseen. Mutta se kamala tunteettomuus, kylmyys, itsekkyys, ennalta-arvaamattomuus, välinpitämättömyys ja ilkeys... Eihän sellaista normaali ihminen edes jotenkin ....tajua. Sitä on vaan ihan ymmällään että mitä tapahtuu.
Onneksi meillä ei sentään ole lapsia...
Kamala ja ihana asia on, että tapasin sattumalta toisen miehen. En todellakaan etsinyt mitään sellaista enkä tiedä haluanko, uskallanko hypätä uuteen suhteeseen. Olen niin riekaleina vielä tästä erosta. Olen ollut kylmä ja etäinen tätä uutta miestä kohtaan, vaikka olen oikeasti ihan järjettömän ihastunut. Tuntuu vaan niin utopistselta että se kuitenkaan olisi normaali, tai että minä voisin olla suhteessa jossa mua kohdeltaisiin hyvin. Tiedän että tämä mies on astunut kuvioihin (vaikka yritänkin häntä pitää etäällä) ihan liian aikaisin, mutta minkäs teet? Ajatus siitä että lähenisimme on NIIN pelottava. Ikäänkuin normaalit ja ihanat miehet olisivat jotain satuhahmoja, ja minä joku naivi tytönheitukka kun salaa toivon sellaista. Myös edellisen suhteiden arpien avaaminen hänelle tuntuu vaikealta.
Pitäisikin kai yrittää ''parantaa'' itsensä ensin... mutta miten ihmeessä.
En koskaan uskonut että minun kaltaiseni vahvana pidetty nainen pyörittelisi tälläisiä ajatuksia... : (