Miten olette jaksaneet pikkuvauva-ajan? Kuinka parisuhde on kestänyt?

Meillä on kolme lasta joista nuorin nyt 3kk. Kaikkien lasten kanssa vauva-aika on ollut todella rankka. Lapset ovat olleet pitkään huonoja nukkumaan ja varsinkin ne kuuluisat ensimmäiset 3kuukautta ovat olleet todellinen koettelemus. Myös parisuhde on aina ollut kovalla koetuksella. Vauvan ensimmäisen vuoden jälkeen tilanne jotenkin tasoittuu, mutta siihen asti tuntuu monesti siltä, että mitä ihmettä minä teen tuon miehen kanssa?

Luulen, että tämä johtuu ihan hormooneista ja väsymyksestä. Myös miehen tapa käsitellä väsymystä on huono (eikä omassanikaan ole kehumista). Tiuskimme toisillemme, varsinkin mies osaa sanoa todella ilkeitä asioita suuttuessaan ja monesti olen itku kurkussa ja henkisesti valmis kävelemään koko suhteesta... Seksielämä on olematonta ja mies valittaa siitäkin. Olen sanonut, ettei seksi ole ensimmäisenä mielessäni jos olen juuri kuullut kuinka inhottava ihminen olen, mutta eipä sillä tunnu olevan vaikutusta. Sen sijaan tuntuu välillä että mies oikein imartelemalla imartelee ihan vain saadakseen sitä seksiä ja jatkaa sitten kärttyilyään samaan normaaliin tahtiin.... Jotenkin kuvittelin, että tämän kolmannen kohdalla olisimme "kasvaneet" tämän yli, mutta nähtävästi kyse ei ole siitä...

Rakastamme toisiamme ja olemme olleet yhdessä kymmenisen vuotta. Silti mietin välillä onko tässä mitään järkeä? Tämä jäänee viimeiseksi lapseksemme kaikesta huolimatta, joten voin kai odottaa siihen asti että tämä pieni on vuoden ja tilanne taas tasoittuu... Juuri nyt tuo tuntuu ihan hirveän pitkältä ajalta! Varsinkin kun olemme puhuneet tästä tuhannet kerrat ja aina palanneet samaan! Kuuluuko tämän olla näin rankkaa? Vauvan kanssa alkaa arki jo helpottaa mutta miestä voisin kumauttaa paistinpannulla...

En yhtään ihmettele että monet parit eroavat jo vauvavuoden aikana!

 

Tuo teksi oli kuin omasta kynästäni!

Meillä 2 lasta, 2v ja 4kk. Vanhemmalla UHMA ja pienempi ei nuku kuin max 2h pätkissä. Äiti on väsynyt ja isä on väsynyt.

Sormukset on lentäny ja avioerihakemusta silmäilty. Sitten yks päivä kuitenkin muistettiin että jos 4kk sitten oltiiin onnemme kukkuloilla, niin ei se elämä niin nopeesti muutu huonoksi. Sovittiin, että ero ei ainakaan tule ennenkuin pienenmpi täyttää vuoden, sitten keskustellaan asiasta uudestaan. Molemmat yrittää parhaansa, se ei vaan tahdo riittää kun molemmat ovat väsyineitä ja odottavat toiselta jotain ihmettä!

 

No mulle tulee ensimmäisenä mieleen, että miksi ihmeessä te olette tehneet kolme lasta parisuhteenne kustannuksella?

 

On rankkaa....

Me onneksi ei riidellä, mutta on kyllä tosi kireää usein. Koitetaan tukea toisiamme väsyneinä ja v*ttuuntuneinakin, ihan vaan antamalla tilaa ja koittamalla huomioida. Puhutaan paljon (no mitä nyt muka vauvan hoidolta jaksaa). Seksiä on tällähetkellä ehkä 1-2krt/kk...
Koitetaan antaa molemmille kerran viikossa hetki omaa aikaa. Minun osalta tämä on onnitunut aika heoikosti vielä kun olen imettänyt niiin ahkerasti
Odotan innolla, että tämä helpottaa... Lapsi on onneksi jo 9kk!

 

No mulle tulee ensimmäisenä mieleen, että miksi ihmeessä te olette tehneet kolme lasta parisuhteenne kustannuksella?

Meillä menee muutoin oikein loistavasti. Esikoisen vauvavuosi oli rankka, ajattelin että se johtui kokemattomuudesta ja sen jälkeen meni taas oikein hyvin. Kakkosen vauvavuosi oli rankka, mutta hänellä oli koliikkioireita lähes 6kk, joten pistin sen koliikin piikkiin. Kolmannesta haaveillessa puhuimme näistä ongelmista ja olimme molemmat sitä mieltä, että elämä on opettanut ja jaksamme tämän yhdessä. Ja tässä sitä taas ollaan...

 

Jaksamiselle tekisi varmasti kaikin puolin hyvää jos vaan suinkaan pystyisitte sopimaan vähän yhteisiä sääntöjä siitä miten hommat (sekä lapset, koti että nukkuminen) hoidetaan niin että molemmat saa joskus nukkua ja vähän vapaata, sekä selkeät säännöt riitelylle.

Meillä on kaksi pientä jotka ovat myös olleet molemmat alkuun yöhuutajia ja senkin jälkeen yöheräilijöitä, varsinkin kuopus, ja väsymys ja hormonit on yhdistelmänä varsinkin mulle todella turmiolliset. Tilanne oli välillä tosi paha, oltiin ihan ilmiriidoissa ja toiselle on kyllä lauottu kaikki mahdollinen paska mikä vain voi loukata, mutta molempien tajuttua että tämä tosiaan loppuu tähän ellei asioille tehdä isosti jotain, ollaan saatu käytöstä molemmin puolin todella paljon paremmaksi.

Iso juttu on ollut se että ollaan sovittu päiviä jolloin toinen ottaa lapset aamulla ja toinen saa nukkua rauhassa pari tuntia. Tiettyjä kotihommia ollaan jaettu niin ettei kaikki kuormitu vain toiselle. Molemmat myös vuorollaan hoitaa muksut kun toinen käy omissa harrastuksissa, tuulettaa päätä erittäin hyvin. Riidoissa ollaan vedetty aikarajoja mitä ennen tapahtuneita asioita ei oteta käsittelyyn koska niistä seuraa aina vaan kamalampia tappeluita (siis kaikkea menneisyydessä tapahtunutta paskaa jolla pitää vaan vihaisena toista yrittää loukata). Samoin ollaan molemmat päästy huomattavasti paremmin sinuiksi itsemme kanssa siinä, että syytä on itsessäkin eikä aina tarvitse kaikesta mikä vähän kiukuttaa suuttua niin paljon että tappelu alkaa, vaan ensin voi mennä muualle vaikka pyykkien kanssa riehumaan ja rauhoituttua ottaa asian esille ilman huutoa.

Okei meillä on aina ollut se hyvä että riidoista ja muusta huolimatta seksi on aina pelittänyt eikä siitä ole tarvinnut koskaan tapella, mutta teilläkin miehen pitäisi yrittää ymmärtää se ettei riitatilanteessa päällimmäisenä mielessä ole seksi, vaan välien pitää olla hyvät jotta toista voi haluta, ja mitä enemmän toisesta tykkää, sitä enemmän seksiäkin varmasti haluaa. Jos miehen jotenkin saisi sen ymmärtämään, osaisi ehkä itsekin miettiä mitä hallaa omalla käytöksellään aiheuttaa, itselleenkin.

Jaksamista, puhukaa, jos saatte jotain sovittua niin pitäkää niistä kiinni mutta älkää luopuko toivosta vaikka repsahduksia tulisikin, kukaan ei muutu yhdessä yössä. Hammasta on välillä pakko purra mutta jos se on pelkkää sitä, käy rakkaudellekin ennen pitkää huonosti..

 

vauva-aika kestää vain vuoden, aika huonoissa kantimissa on parisuhde joka ei sitä kestä.

 

Meillä menee muutoin oikein loistavasti. Esikoisen vauvavuosi oli rankka, ajattelin että se johtui kokemattomuudesta ja sen jälkeen meni taas oikein hyvin. Kakkosen vauvavuosi oli rankka, mutta hänellä oli koliikkioireita lähes 6kk, joten pistin sen koliikin piikkiin. Kolmannesta haaveillessa puhuimme näistä ongelmista ja olimme molemmat sitä mieltä, että elämä on opettanut ja jaksamme tämän yhdessä. Ja tässä sitä taas ollaan...

Siinä tapauksessa sanoisin, että yrittäkää molemmat muistella noita hyviä hetkiä ja juuri tuota, miten olette kolmannesta haaveillessanne olleet sitä mieltä, että elämä on opettanut ja selviätte kyllä yhdessä. Välillä se meinaa varmasti unohtua, mutta yrittäkää muistuttaa toinen toistanne siitä ja purkaa hammasta, älkää tehkö hätiköityjä päätöksiä...
Jos se on ennenkin helpottanut ajan kanssa, niin eiköhän se helpota nytkin

 

vauva-aika kestää vain vuoden, aika huonoissa kantimissa on parisuhde joka ei sitä kestä.

No onpas kummallinen kommentti, sinäkö olet valmis rypemään ihan kamalassa parisuhteessa helposti vaikka vuoden päivät? Kuulostaa siltä, ettet itse ole ihan hyvissä kantimissa.

Ap:llakin takana jo ennestään kaksi lasta ja kaksi vaikeaa vauva-aikaa, niin varmasti alkaa pinna välillä kiristyä.

 

Kyllä uskon, että selviämme tästä tälläkin kertaa, tuntuu vaan niin kamalalta että tämä ensimmäinen vuosi on joka kerta tällainen. Olen itsekin herkkä tulistumaan nyt, mutta jotenkin tämän kolmanne jälkeen se on ollut nimenomaan mies joka päästelee ihan käsittämättömiä sammakoita suustaan! Oikein suuttuessaan hän lyö minut maanrakoon niin äitinä, kumppanina kuin ihmisenäkin! Ja minä sitten tietysti hormoonihuuruissani menen ihan sanattomaksi ja purskahdan itkuun. Itseni suurin ongelma lienee se, että kun minua oikein loukataan niin mökötän vaikka päiväkausia... Joitakin asioita tuntuu vain niin vaikealta antaa anteeksi.

En tiedä toimisiko tuollaisten riitelysääntöjen tekeminen koska oikeasti tuntuu, että mies sanoo tulistuessaan ihan mitä tahansa saadakseen loukattua mahdollisimman pahasti. On itse jopa myöntänyt että kokee tuolloin onnistumisen elämyksen jos saa minut itkemään. Siitä olemme kuitenkin tarkkoja, ettei lasten tarvitse riitelyämme katsella! Olemme sitten vaikka mieluummin hiljaa.

Älkää nyt ymmärtäkö ihan väärin, ei tämä sotatanner ole, eikä tämä ole jokapäiviästä. Nyt on vaan taas olleet sellaiset pari päivää, että olen taas miettinyt kuinka kauan tätä pitää jaksaa...

 

Meillä menee loistavasti, esikoinen nyt 8kk. Pikkuvauva-aika oli kohtuurankka kun vauva oli vaan 2kg syntyessään, päästiin kyllä samaan aikaan sairaalasta kotio. Naimisiinmenoa aikaistettiin vuodella, tämä päätettiin esikon ollessa vajaa 4kk. Seksi parempaa kuin koskaan, parisuhde voi hyvin. Toinen lapsi tulossa

 

En tiedä toimisiko tuollaisten riitelysääntöjen tekeminen koska oikeasti tuntuu, että mies sanoo tulistuessaan ihan mitä tahansa saadakseen loukattua mahdollisimman pahasti. On itse jopa myöntänyt että kokee tuolloin onnistumisen elämyksen jos saa minut itkemään. Siitä olemme kuitenkin tarkkoja, ettei lasten tarvitse riitelyämme katsella! Olemme sitten vaikka mieluummin hiljaa.

Tuossa on nimenomaan kaikki kiinni juuri siitä haluaako mies tosiaan muuttaa käytöstään, koska sen täytyy lähteä hänestä itsestään ja hänen täytyy keksiä ne keinot millä saa itsensä hillittyä ja millä saada itsensä siihen mielentilaan ettei tarvitse hakea mitään onnistumisentunnetta sun satuttamisesta. Oletteko te pystyneet missään vaiheessa aidosti puhumaan siitä onko kaikki vain väsymyksestä kiinni vai johtuuko tuo miehen käytös jostain muustakin? Onko hänellä jotain hampaankolossa, onko jotain tiettyä asiaa mitä riidoissa ottaa esiin vai onko kaikki vain kiinni siitä että haluaa sulle pahemman olon kuin hänellä on? Jotain josta lähteä purkamaan

 

Tuossa on nimenomaan kaikki kiinni juuri siitä haluaako mies tosiaan muuttaa käytöstään, koska sen täytyy lähteä hänestä itsestään ja hänen täytyy keksiä ne keinot millä saa itsensä hillittyä ja millä saada itsensä siihen mielentilaan ettei tarvitse hakea mitään onnistumisentunnetta sun satuttamisesta. Oletteko te pystyneet missään vaiheessa aidosti puhumaan siitä onko kaikki vain väsymyksestä kiinni vai johtuuko tuo miehen käytös jostain muustakin? Onko hänellä jotain hampaankolossa, onko jotain tiettyä asiaa mitä riidoissa ottaa esiin vai onko kaikki vain kiinni siitä että haluaa sulle pahemman olon kuin hänellä on? Jotain josta lähteä purkamaan

Olemme aina puhuneet paljon ja niin nytkin. Riitelyn jälkeen käsittelemme näitä asioita kyllä ja olemme molemmat sitä mieltä, että tilanne johtuu ihan väsymyksestä. Miehen kohdalla tämä vihaisuus taitaa olla osa työstressiä. Hänellä on töissä todella rasittava tilanne ja toisaalta minä kaipaisin enemmän apua kuin ennen.

 

No onpas kummallinen kommentti, sinäkö olet valmis rypemään ihan kamalassa parisuhteessa helposti vaikka vuoden päivät? Kuulostaa siltä, ettet itse ole ihan hyvissä kantimissa.

Miksi sitten tehdä lapsia jos parisuhde on kamala?

 

No mulle tulee ensimmäisenä mieleen, että miksi ihmeessä te olette tehneet kolme lasta parisuhteenne kustannuksella?

Mistä näitä kommentoijia aina riittääkin?? Onkos sulla e kokemusta ollenkaan pikkulapsiarjesta, saatikaan useamman pikkulapsen kanssa?


Ap.lle, kuulostaa ihan järkevälle odottaa siihen, että juniori on vuoden. Kyllähän tuo pikkulapsiaika on aina raskasta, myös meillä ollut, mutta ajan kanssa se on aina sitten taas paremmaksi muuttunut. Sitähän se parisuhde ja lapsiperheen arki on pitkässä juoksussa, että ylä- ja alamäkiä piisaa, mutta jos silti pysytään yhdessä niin tod. näk. suhde siitä vahvistuu

 

Me on selkeesti tiedostettu, että se parisuhde on nyt tän hetken erilaista ja osin jäissäkin. Kun asian on etukäteen käsitellyt, niin järjellä ajattelu toimii meillä parhaiten. Lasten etu menee nyt tässä hetkessä edelle ja jonkin aikaa kestää sitä rypemistäkin, kun tietää, että se menee ohi. Sitä paitsi se rypeminenkään ei saisi mua rikkomaan lapsiltani perhettä.

 

pornolla/runkkauksella/vieraissa käynnillä

 

No kuten itekki kirjoitit, eka vuosi on pahin, niin on sanonut myös moni tuttavani ja itsekkin allekirjoitan sen, kummasti se jo näin puolessa vuodessa alkaa helpottaa...Me todettiin et lopetetaan se väsyneenä käniseminen, ollaan mielummin sitten vaikka hiljaa ja puhutaan sit kun on pahin myräkkä menny ohitte, joskus se ottaa pari tuntia, joskus pari päivää, mielummin niin kuin et sätitää täällä toisiamme ja murennetaan meidän parisuhde sillä toistemme nyppimiselle..Yritetään myös puolin ja toisin huomioida toisiamme, antaa aikaa meille kahdelle, kuitenkin kun ollaan aviopari, mies ja nainen.

 

Hyvin on kestänyt, koska olemme olleet yhdessä 11 vuotta, joista 8 vuotta ennen ensimmäistä lasta. Olemme jo kokeneet yhdessä paljon niin hyviä ja huonoja aikoja, ja meistä kumpikin tiedostaa sen, että vauva-aika on rankkaa eikä kestä ikuisesti. Rankkaa on ollut, ihan älyttömän rankkaa. Mutta pääasiassa emme ole kohdistaneet tätä toisiimme, ja aina olemme osanneet tehdä sovun ja pyytää anteeksi. Meidän päämme yksilöinä ovat kyllä meinanneet poksahtaa, mutta jostain syystä liittomme on silti vahvempi kuin kumpikaan meistä. Oma suurin kompastuskiveni on ollut unettomuus ja se, että kumpikin vauva on ollut surkea nukkuja. Miehellä taas koko uran kamalin ja raskain työvuosi takana.

Olemme yrittäneet antaa toisillemme vapaa-aikaa ja lepäämistä, mutta suoraan sanoen se ei ole onnistunut kovin hyvin. Kakkosen kohdalla olemme odottaneet vauvavuoden loppumista kuin kuuta nousevaa, ja nyt se alkaa ollakin pulkassa, neiti on jo yli 11 kk ja elämä NIIIIN paljon helpompaa jo.

Todennäköisesti emme tee enempää lapsia. Nyt on aika nauttia näistä ihanista ei-enää-vauvoista, ihanista tyttösistä! <3

 

vauva-aika kestää vain vuoden, aika huonoissa kantimissa on parisuhde joka ei sitä kestä.

Niinhän se kestää, mutta silloin kun ylimaallinen väsymys on päällä, eikä sen läpi näe mitään - saattaapi parempikin parisuhde paukahtaa. Niin se vaan on. Vauva-arki voi olla aika yllätyksellistä, meiltä ainakin otettiin kaikki luulot pois, vaikka kuinka olimme koittaneet etukäteen puhua ja varautua kaikenlaiseen...Suhde kesti ja on tätä nykyä jopa parempi, mutta en todellakaan enää ihmettele jos vauvojen/taaperoiden vanhemmat päätyy eroon.

 

Mä oon jaksanut vaihtelevasti... esikoisen aikana oli aivan mielettömän ihanaa kun oli toinen suht samanikäinen kotiäiti ja meillä suht saman ikäiset pojat ja joka arkipäivä oli keli mikä tahansa kävimme ensin kävelyllä ja usein sen jälkeen istuimme toistemme luona kahvilla ja jaoimme arkea.Se piristi ja silloin jaksoi hyvin.Kakkosen vauva-aikana tää hyvä kaveri lähti töihin ja toista niin hyvää ja lähellä asuvaa kotiäiti kaveria ei ollut niin päivät tuntuivat välillä tosi pitkiltä varsinkin talvella kun oli pimeetä ja pakkasta ja kun ikäeroa pojilla on 1v1kk niin hulinaa riitti ja kun kakkonen oli vielä huono nukkumaan ja oli korvatulehduksia niin kyllähän siinä parisuhdetta koeteltiin, mutta sitten kun vauva oli 6kk aloin ottamaan itselleni aikaa ja kevät alkoi pikku hiljaa koittamaan niin aloin piristymään ja parisuhdekkin alkoi voimaan paremmin.Tässä ajassa oli huonoa myös se että kun kaikki kaverit oli töissä päivisin niin ei ollut kuin yksi kotona oleva kaveri joka asui aika kaukana ja kun iltaisin kavereita oli kotona niin itse ei enään oikein jaksanut mihinkään lähteä ja täällä kun ei oo mitään perhekahviloita tai mita sellaisia missä vois lasten kanssa viettää aikaa ja perhekerhokin on vain kerran viikossa niin olo oli kyllä aika yksinäinen ja puutunut.
Nyt meidän kolmonen on 9kk ja pojat on 4v6kk ja 3v5kk niin nyt tää vauva-arki on aivan ihanaa.Pojat käy päiväkerhossa parina päivänä viikossa.Perhekerhossa voidaan käydä kerran viikossa ja nyt mulla on taas kaveripiirissä monta kotiäitiä joiden kanssa ollaan yhteyksissäParisuhde voi hyvin kun on itselläkin päivisin mieleistä tekemistä ja välillä muutakin kuin vaan nää samat seinät ja lapset.Pari kuukauttaa tässä vauva heräili hyvinkin usein ja olin väsynyt mutta silti hyvätuulinen ja jaksoin hyvin kun oli päivän aikana muutakin tekemistä kuin vaan tää koti ja lapset.Nyt kun vauva irrottautui tissistä itse niin pääsen paremmin myös omiin rientoihini siis ihan vaan päivällä ja ihan vaan vaikka kauppaan, kirjastoon tai kävelylle.
Odotusaikana jo asennoiduin kyllä hyvin tähän kolmenteen vauva-aikaan ja hyvinkin sillä ajatuksella että tää on viimeinen ja aika aikansa kutakin.Ja oon nauttinut kyllä täysilla kaikista hyvistä hetkistä ja huonon yön jälkeen oon ajatellut et ens yö ei välttämättä oo yhtä huono ja koko ajan vauva on isompi ja kasvaa jolloin yötkin paranee,jos ei heti niin ajan mittaan.Nyt kun vauva tosissaan itse lopetti tissittelyn ja lähti hyvin aikaisin liikeelle niin mieleen on hiipinyt ajatus vieläkö yksiNo aika näyttääZemppiä!

 

Vauva on tuonut meille joka kerta sellaisen pitkän, ehkä puolen vuoden sakraaliajan, jolloin olemine ja eläminen on jotenkin suurempaa ja pyhempää eikä sitä olotilaa ole hennonut riidellä rikki. Eli hyvin on kestänyt ja vain lujittanut parisuhdetta, jokainen vauva ja jokaisen vauva-aika.

Tosin meillä on ollut hyviä nukkujia, vasta tämä viides valvottaa...

 

Meilläkin oli riitoja paljon, kun lapset olivat pieniä. Meillä auttoi lopulta ihan se, että molemmilla oli niin huono omatunto siitä, miten lapsiin vaikuttaa meidän huuto, että sovittiin ihan pelisäännöt: jos toinen alkaa huutaa, toinen ei mene mukaan - ei, vaikka olis oikeassakin. Ja uskokaa tai älkää, niin se auttoi! Meidän riidat alkoi aina jostain ihan tyhmästä jutusta ja sitten paisui, mutta kun toinen osapuoli ei provosoitunutkaan, niin vaikea siinä oli itse riidellä. Toinen keino oli se, että päätettiin pysyä asiassa: jos riidellään vaikka tiskaamisesta, niin ei vedetä juttuun mukaan kaiken maailman entisiä asioita ja toisen luonteen analysointia.

Nyt, kun lapset on isompia, on entistä helpompaa pysyä näissä sopimuksissa. Mutta siis olen sitä mieltä, että riitelyynkin tarvitaan säännöt.

 

meillä mieheni kanssa yhteinen lapsi lähensi ja syvensi välistämme suhdetta. Itselläni on entuudestaan yksi lapsi, joka on 4 vuotta yhteistä lastamme vanhempi. Nyt odotamme toista yteistä, eikä paremmin voisi mennä. Lasten myötä olemme kumpikin löytäneet toisistamme rankimpina hetkinä sen henkilön, joka haluaa auttaa ja kantaa toisen väsymyksen yli. Valvomme vuoroon kun on tarvetta, vähän sen mukaan kumpi kokee paremmin jaksavansa. On ollut ihana nädä kuinka yhteisen lapsemme synnyttyä mieheni välit vanhempaan lapseenikin on tiivistynyt entisestään. Varmaan osaltaan siksi kun lasten väliltä ei voi olla näkemättä sitä vilpitöntä sisarusrakkautta ja leikin riemua

Ensimmäistä kertaa voin rehellisesti sanoa, että ymmärrän niitä jotka sanovat, että rakastuvat puolisoonsa yhä uudestaan ja uudestaan. Toki, kuten kaikkiin suhteisiin, myös tähän mahtuu riitoja. Välillä ne ovat kotitöistä, ajan käytöstä, kasvatuksesta...Milloin mistäkin, mutta se on mielestäni tärkeintä kuinka asiat saadaan tunteiden viilettyä puhuttua ja sovittua. Useinhan nämä "et koskaan auta kotitöissä"-lausahdukset, juontavat juurensa yleisestä väsymisestä. Kun saa hetken rauhoittua omissa oloissaan ja ladata akkuja ilman lapsia, taas alkaa tuntumaan kotityöt kivoilta ja ongelma ei ollutkaan välttämättä niissä tiskeissä.

Voin reilusti nostaa hattua miehelleni, joka on mitä parain isä lapsilleen, nauttiessaan heidän kanssa tekemisestä, heiltä oppimisesta ja jaksaa vielä huoltaa meidän suhdetta siinä ohessa. Ei kulu päivää niin etteikö hän kertoisi meille kaikille kuinka rakkaita olemme hänelle.

Näin meillä. Niinkin pieni asia kuin : Toisen voimavarojen ja jaksamisen huomioiminen antaa lapsille ja koko perheelle voimia jaksaa arjen vaikeimmatkin päivät

 

Ei ole rankkaa. Olemme molemmat nauttineet lapsien vauva-ajoista. Kotona nytkin nuorin on 6kk. Enemmin ne kaiken maailman uhma vaiheet ovat käyneet hermoon. Mutta meillä on tosi luja ja hyvä parisuhde. Meillä ei toiselle sanota ikinä tahallaan rumasti tai loukkaavasti. Toiselle ei kirota, eikä sanota mikä satuttaisi.Tällä ohjeella on päästy jo 10 vuotta ilman isompia riitoja. Meillä yhdellä lapsella oli koliikki, toisen vietti ensimmäiset viikot syntymästään sairaalassa, eli ei mitään "ruusuilla tanssimista" vauva-aikaa.
Minun mies ottaa tosi paljon osaa lastenhoitoon ja haluaa olla lapsille läsnä. Kotihommia ei taas tee yhtään, mutta se hänelle suotakoon. Hän käy töissä ja tuo leivän pöytään. Olkoon tämä kodin kunnossa pito minun työ.
Jos hän huomaa, että minä olen väsynyt tai hermostunut, niin ottaa lapset ja leikittää. ja jos minä huomaan, että hän on väsynyt, niin silloin hän saa olla rauhassa. Autetaan toisiamme vuorotellen jaksamaan