Miten masentuneet äidit valitaan?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Masis
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

Masis

Vieras
Tuli tuosta toisesta ketjusta mieleen, ihan ilman vittuilua, että jo "jumala" valitsee vammaisten lasten äidit ja ajattelee sen äidille pitkällä tähtäimellä positiivisena ja onnekkaana asiana, niin miten on masentuneiden äitien kanssa?

Tiedän, että tämä kuulostaa katkeralta, mutta tuolla logiikalla ajateltuna "jumala" voisi ajatella seuraavasti:

"hei, tuolla on nainen, joka on koko elämänsä ollut liian kiltti, miellyttänyt muita tullakseen rakastetuksi, hän on kokenut omassa lapsuudessa halveksuntaa, väkivaltaa, vanhempien alkoholismia ja perusturvallisuuden tunteen puuttumista. Hän on varmasti tarpeeksi vahva kestääksen synnytyksen jälkeisestä masennuksesta vuosia, mutta toisaalta liian kiltti tappaakseen itsensä masennuksen kourissa"

Entäs nuo lapset sitten? Onko "jumala" päättänyt että he ansaitsevat masentuneen äidin? Puhumattakaan alkoholisti- tai narkomaaniäideistä.

Joo, olen masentunut, enkä todellakaan usko mihinkään jeesusteluihin. Vai onko tämä minulle rangaistusta kun en ole uskovainen?
 
Olen itsekkin masentunut. Enkä usko siihen, että tälle on mitään erityistä suurempaa syytä. Sattuu vaan aivojen kemiallinen tasapaino syystä tai toisesta häiriintymään - meiän fysiikka nyt vaan on sellanen, että hormonit/jatkuva univelka on saanu sen sekasin pahemman kerran. Mä suosin lääkitystä, sillä se korjataan eikä millään hiton "terapialla". Eli ihan samalla lailla, kun jotkut sairastuu raskausdiabetekseen tai raskausmyrkytykseen, meidän kroppa petti tällä tavalla (on kyse aivojen fyysisestä häiriöstä, katsokaa vaikka Googlesta, ketkä haluatte vastaan väittää).
 
Itse aikoinaan masennuksesta selvinneenä ajattelin että mut oli tarkoitettu seviämään niistä huonoista ajoista, ja selvisinkin, monta kokemusta rikkaampana. Noina vuosina kasvoin ihmisenä todella paljon ja opin yhtä sun toista tästä elämästä.
Jotkut ihmiset saavat taakakseen erityisen sairaita tai vammaisia lapsia joiden huolenpito roikkuu omissa käsissä loppu elämän ajan, se on asia jonka kanssa vanhemmat oppii elämään mutta sen yli ei koskaan pääse.
Masennuksesta voi parantua. Masennus on alkanut jotta ihminen voisi siitä selvitä.
Kuljin kaksi vuotta täysin sumussa, ei siinä silloin tuntunut olevan mitään järkeä ja säälin itseäni että miksi minulle käy näin, miksi miksi minä, miksi minun elämä ei ole normaalia elämää... Mutta miksi en juuri minä? Miksi just minun elämän olisi pitänyt olla normaalia? Jälkeen päin huomaan että minä olin täysin sopiva uhri, selvisin siitä ja muutin ihmisenä paljon. Parempaan suuntaan. Enään en aliarvioi onnellisuutta, revin sitä pienistäkin asioista.
 
Olen itse kokenut helpoimmaksi ajatella sen niin, että johtuu täysin fyysisistä tekijöistä ja huonosta tuurista. Ainakaan tällä hetkellä en pysty keksimään sille mitään suurempaa syytä (tai ehkä edes halua). Elämä on tällästä, aina ei vaan asiat mene niinkun haluaisi. On vaan sopeuduttava.. Ja näillä ajatuksilla mä sopeudun parhaiten tilanteeseen. Jos rupeaisin tappelemaan vastaan ja miettimään 'miksi minä', tuskin paranisin kovinkaan nopeasti ja olo vaikeutuisi tästä vielä lisää.
 
Minusta usein nuo miksi kysymykset ovat täysin turhia, on hyödytöntä pohtia miksi synnyin, miksi synnyin juuri tietyille vanhemmille, miksi aina minä, miksi, miksi... järkevää tai asioita eteenpäin vieviä vastauksia niihin tuskin löytyy. Positiivisempaa on ajatella että minä en voi niihin vastausta tietää, ehkä on joku joka tietää asioiden tarkoituksen näkee viisaudessaan sellaisia asioita sallia ...tai sitten ei. Minä voin kuitenkin keskittyä löytämään asioita joihin voin vaikuttaa ja sen jälkeen ratkaisemaan niitä minun vaikutuspiirissäni olevia asioita.
 
Itse joskus pohdin muiden ihmisten syitä masennuksen takana. Punnitsen mielessäni että voiko noilla syillä ihminen olla masentunut? Joillakin se on monen sattuman summaa, toisilla yksi tietty tapahtuma, tai vuosien varrella kertynyt musta pilvi joka yks päivä vaan asettuu pään päälle. Ihmismieli on niin mielenkiintoinen ja mysteerinen.
Joskus toisten ihmisten syitä masennukseen kuunnellessani vähättelen heitä. Ehkä mun rimani on sen verran korkealla että pikkuasioista masentuminen naurattaa.
Mun masennuskierteeni lähti esikoisen syntymän jälkeen, hän syntyi sairaana ja menehtyi melkein heti. Tämä kaikki suurena shokkina, mitään ei tiedetty etukäteen.
Erosimme miehen kanssa. Yhteinen asunto myyntiin. Unelma perheestä täysin sirpaleina. Muutin äitini luokse ja turvasin häneen pahimmalla hetkelläni.
Äiti kuoli. Jäin yksin. Ei sisaruksia. Ei isää. Ei puolisoa ja lapseni makasi haudassa kylmänä.
Vuosien jälkeen uusi suhde, ihana uusi mies. Uusi ihana raskaus. Ihana, terve vauva. Mutta kaikki nuo tunteet nousi uudestaan pintaan, tuntui että petin kaikki. Petin sen haudassa olevan lapseni kun koitin korvata hänet. Petin itseni.
Tässä jamassa taas ollaan, lapsi kärsii tästä tunteettomasta äidistä joka haikailee menneen perään ja tekee arkiaskareet täysin kuin robotti.

Aloitin uuden lääkityksen tammikuussa ja elämä on vuoristorataa.
 
Itse aikoinaan masennuksesta selvinneenä ajattelin että mut oli tarkoitettu seviämään niistä huonoista ajoista, ja selvisinkin, monta kokemusta rikkaampana. Noina vuosina kasvoin ihmisenä todella paljon ja opin yhtä sun toista tästä elämästä.
Jotkut ihmiset saavat taakakseen erityisen sairaita tai vammaisia lapsia joiden huolenpito roikkuu omissa käsissä loppu elämän ajan, se on asia jonka kanssa vanhemmat oppii elämään mutta sen yli ei koskaan pääse.
Masennuksesta voi parantua. Masennus on alkanut jotta ihminen voisi siitä selvitä.
Kuljin kaksi vuotta täysin sumussa, ei siinä silloin tuntunut olevan mitään järkeä ja säälin itseäni että miksi minulle käy näin, miksi miksi minä, miksi minun elämä ei ole normaalia elämää... Mutta miksi en juuri minä? Miksi just minun elämän olisi pitänyt olla normaalia? Jälkeen päin huomaan että minä olin täysin sopiva uhri, selvisin siitä ja muutin ihmisenä paljon. Parempaan suuntaan. Enään en aliarvioi onnellisuutta, revin sitä pienistäkin asioista.

Samanlainen kokemus on taustalla ja samaa mieltä olen. Ennen masennustani olin ihminen, joka pudottuaan kuopan pohjalle jäi sinne itkemään, miksi juuri minun piti pudota. Masennuskausien jälkeen taas olen muuttunut niin, että jos putoaisin kuoppaan, en itkisi kuin hetken ja sitten alkaisin miettiä, miten sieltä pääsisi pois.
 

Yhteistyössä