itse rakastan jokaista lastani, ulkonäöstä viis. esikoista nököhampaineen ja pottunenineen, keskimmäistä punaisine hiuksineen ja pienimmäistä kieroine silmineen ja makkaroineen ( vauva on kuin michelin-ukko!). silmissäni ovat kauniita, en ikinä osaisi hävetä omaa lastani enkä itkeä kellekkään että kun " se on niin ruma". enhän itsekkään ole kedon kaunein kukka... ja vaikka olisinkin kaunis, en usko että silti surisin kun kohdusta ei putkahtanutkaan täydellisen kaunista pienokaista. sitä paitsi lasten ulkonäköhän muuttuu vuosien myötä, vasta jostain viistoista-vuotiaasta voi varmasti sanoa miltä näyttää aikuisena! hassun näköisesta kolmevuotiaasta voi kuoriutua vaikka mikä missi..
Viimeksi muokattu: