V
vieraileva roskis
Vieras
Olen loppuun väsynyt tässä parisuhteessa. Periaatteena kuitenkin on, että mikäli minusta riippuu, en luovuta. Ja lapset säälittää, jos erillään asuttais.
Mikä siis on ongelma. Se, että miehen kans ei voi puhua mistään , ilman , että hän menettää hermonsa. On kireämpi kuin viulunkieli.
Tyypillinen vastaus on jotain tähän tyyliin: sinä pidät mua aivan tyhmänä, en minä niin tollo ole.... En tiedä voiko kukaan näin kirjoitettuna ymmärtää, mutta vastaa siis noin, kun tulkitsee minun kysymystäni tai kommenttiani.
Meillä on rankkoja vuosia takana; työpaikan vaihtoa, uudelleen koulutusta, hometalo- ongelma, läheisen kuolema ym ym ym ym
Olen yrittänyt miehelle puhua, että käy lääkärissä, olet uupunut/ masentunut. Vastaus on, että elä ikinä enää mulle sanaakaan sano lääkäristä. Jos sanon, että älä huuda, hän sanoo, että tämä on hänen tapansa keskustella.
Jos yritän keskustella, miten saisimme arjen pyörimään sujuvasti, mainiten nimenomaan, että en tarkoita, että toiset tekis kotihommia ja minä vaan oleskelen. Vastaus on, että teen ainakin yhtä paljon kuin sinä!
Kun yritän puhua, yhteisten pelisääntöjen sopimisesta ja niiden valvomisesta , mies sanoo, että eipä oo näkyny mitään vuorolistoja.
Ja kun sanon, että toivotonta, kun et ota mitään kantaa, miten tämä arki lasten kans sujuvasti toimis, eikä vaan ajelehtimalla päivästä toiseen, mies vastaa, että hänellä on siihen ratkaisu mutta se ei minulle kelpaa kun en hänen sanomisiaan pidä minään.
Hänen ratkaisu on, että kaikki huolehtii ja siivoaa omat jäljet!
Minä sanoin, että tokihan tuo on hyvä, mutta ei se pelkästään periaatteena opeta lapsia yhtään mihinkään. Ensin pitää luoda paikat kaikille asioille ja valvoa, että sääntöjä ja sopimuksia noudatetaan. Mutta. Keskustelu tyssää siihen.
Tuohon miehen kommenttiin, että tekee yhtä paljon kotihommia kuin minä, vastasin, että tiedän, että osaat ja pystyt. Se vaan ei perheessä riitä, että tekee, jos jaksaa ja huvittaa.
Sekavalta varmaan vaikuttaa mutta oikeasti minulla on tunne, että en jaksa enää. Aikani yritin nieelä kaikki ja olla aina hyvällä tuulella ja sovitella ja luovia. Nyt kun en enää minäkään pidä kaikkia mölyjä mahassani, saan siitä kyllä kuulla. Eli, sota on heti pystyssä, jos aukaisen suuni johonkin muuhun kuin small talkiin.
Mikä siis on ongelma. Se, että miehen kans ei voi puhua mistään , ilman , että hän menettää hermonsa. On kireämpi kuin viulunkieli.
Tyypillinen vastaus on jotain tähän tyyliin: sinä pidät mua aivan tyhmänä, en minä niin tollo ole.... En tiedä voiko kukaan näin kirjoitettuna ymmärtää, mutta vastaa siis noin, kun tulkitsee minun kysymystäni tai kommenttiani.
Meillä on rankkoja vuosia takana; työpaikan vaihtoa, uudelleen koulutusta, hometalo- ongelma, läheisen kuolema ym ym ym ym
Olen yrittänyt miehelle puhua, että käy lääkärissä, olet uupunut/ masentunut. Vastaus on, että elä ikinä enää mulle sanaakaan sano lääkäristä. Jos sanon, että älä huuda, hän sanoo, että tämä on hänen tapansa keskustella.
Jos yritän keskustella, miten saisimme arjen pyörimään sujuvasti, mainiten nimenomaan, että en tarkoita, että toiset tekis kotihommia ja minä vaan oleskelen. Vastaus on, että teen ainakin yhtä paljon kuin sinä!
Kun yritän puhua, yhteisten pelisääntöjen sopimisesta ja niiden valvomisesta , mies sanoo, että eipä oo näkyny mitään vuorolistoja.
Ja kun sanon, että toivotonta, kun et ota mitään kantaa, miten tämä arki lasten kans sujuvasti toimis, eikä vaan ajelehtimalla päivästä toiseen, mies vastaa, että hänellä on siihen ratkaisu mutta se ei minulle kelpaa kun en hänen sanomisiaan pidä minään.
Hänen ratkaisu on, että kaikki huolehtii ja siivoaa omat jäljet!
Minä sanoin, että tokihan tuo on hyvä, mutta ei se pelkästään periaatteena opeta lapsia yhtään mihinkään. Ensin pitää luoda paikat kaikille asioille ja valvoa, että sääntöjä ja sopimuksia noudatetaan. Mutta. Keskustelu tyssää siihen.
Tuohon miehen kommenttiin, että tekee yhtä paljon kotihommia kuin minä, vastasin, että tiedän, että osaat ja pystyt. Se vaan ei perheessä riitä, että tekee, jos jaksaa ja huvittaa.
Sekavalta varmaan vaikuttaa mutta oikeasti minulla on tunne, että en jaksa enää. Aikani yritin nieelä kaikki ja olla aina hyvällä tuulella ja sovitella ja luovia. Nyt kun en enää minäkään pidä kaikkia mölyjä mahassani, saan siitä kyllä kuulla. Eli, sota on heti pystyssä, jos aukaisen suuni johonkin muuhun kuin small talkiin.
