Aika on semmoinen mukava juttu, että ehtii unohtua ja painua muistoihin, miten sitä ihan pienten lasten kanssa pärjäsi =) Mutta sen muistan, että minulla oli kyllä jonkun verran ajatuksia siitä, miten tahtoisin vanhemmuutta toteuttaa (hieno sanonta, eikö vaan?) mutta suurin osa meni sitten kyllä toisin.
Siinä olen muuttanut tapaani kasvattaa lapsiani, etten ole esikoisen kaksivuotisiän jälkeen käyttänyt fyysistä rangaistusta. Sittemmin (11 vuotta) olen pärjäillyt sillä, että olen hillinnyt itseni ja miettinyt vähän enemmän, ennen kuin suuhahdan.
Sellaisia periaatteita meillä on, että kukin saa olla sellainen kuin on, sillä varauksella, että toiset pitää ottaa huomioon. Ei voi siis olla sikapossuporsas (anteeksi possujen suku!) eikä tahallaan loukata tai kiusata muita. Mutta saa olla huonolla tuulella, saa vetäytyä omiin oloihinsa.
Luontoa ei meilläkään saa typerästi tuhota katkomalla eläviä kasveja sieltä täältä, tai kiusata eläimiä eikä tarpeettomasti tuhlata vettä taikka muita luonnonvaroja. Samoin kierrätyksen merkitys on lapsille opetettu.
Uhmaiän käsitteestä en pidä ollenkaan, sellaista varmaankin on, mutta en tahdo ajatella lapsen vaiheita uhmaiän käsitteen kautta. Vaan enemmän persoonaan liittyvinä vaiheina, liekö siinä eroa, mutta sanafriikki kun olen, pidän enemmän tästä toisesta käsitteestä.
Maailmaa näkemällä ja erilaisia ihmisiä tapaamalla lapsillemme on ymmärtääkseni kehittynyt aika laajalti tietoa erilaisista asioista. Samoin sitä ymmärrystä, ettei yksi ihminen ole toista ihmistä ylempi, eikä myöskään maailma ole vain ihmisiä varten. Näissä asioissa he toki muodostavat omat mielipiteensä aikaa myöten.
Uskonnollisia asioita emme heille ole opettaneet, koska emme ole uskonnollisia ihmisiä. Kumpikin on ollut seurakunnan kerhoissa, toinen esikoulussakin, hän etenkin piti kovasti kerhoista ja hänellä oli uskonnosta kiinnostunut kautensa, tahtoi lukea ruokarukouksen ja iltarukouksen, jonka tietysti hänelle sallimme. Sittemmin se on jäänyt. Esikoinen on suhtaunut kristillisyyteen paljon suuremmalla varauksella ja sekin on aivan hyvä niin meistä. Nyt kumpikaan vanhemmista ei kuulu enää seurakuntaan, mutta lapset kuuluvat. He päättävät tuonnempana itse haluavatko käydä rippikoulun ja kuulua edelleen seurakuntaan.
Koulu on lastemme tärkein juttu nyt, siitä he ottavat jo hyvin vastuuta, unohduksia ja lipsahduksia sattuu, mutta kenellepä ei. He ovat saaneet itsenäisesti tehdä valinnat koulun suhteen, esim sen että ottavatko viidenneltä toisen vieraan kielen ja kumpaa käsityötä ottavat. Sopivan kokoisia päätöksiä alakouluikäiselle. Toli näistä on keskusteltu paljonkin ja yhdessä tuumittu, mutta lopullinen päätös on ollut lapsen. Muutoinkin he saavat päättää asioista, jotka ovat sopivan kokoisia heille. Esim vaatetuksensa tyyliä ja millaisen hiusten leikkuun he tahtovat ja menemmekö katsomaan lapsille sopivaa elokuvaa A vai B.
Muunlaisista asioista, joilla on kauankantoista merkitystä, päätämme me vanhemmat, kuten vaikka siitä, että hammashoidosta huolehditaan, kuten muutenkin terveydestä, sekä kontrolloimme tietokoneella käytettyä aikaa ja sitä mitä siellä tehdään, samoin elokuvia ja pelejä tarkastetaan. Ulkona kavereilla kulkemista kontrolloimme siten, että haluamme tietää missä lapsemme ovat ja kenen kanssa, kotiintuloajat sovitaan tapauskohtaisesti. Nukkumista tulee olla pääsääntöisesti vähintään 10 tuntia.
Tämmöisiä tuli mieleen näin aamutuimaan. =) Ja joka kohdassa olen tehnyt poikkeuksia ja erehdyksiä, mutta sitten vaan on jatkettu uudelleen fiksummin!
ois mukava kuulla erilaisia tapoja ja mielipiteitä erilaisista kasvatustavoista. toivottavasti viitsitte vastata vaikka mulla ei ookkaan vielä lasta, enkä oo rekisteröityny. 