miten jotku pystyy lukemaan kukkavihon hautajaisissa?:(

yllätyin itekkin ko mulla oli vaan muutama sana mut silti purskahdin itkemään

 

No en olisi minäkään isäni hautajaisissa pystynyt. Siksi laitoin vain ruusun arkulle, ja itkin. Ei olis minkään värssyn lukeminen kyllä onnistunut millään :x

 

en koe että kuolema olisi mitenkään eri kuin syntymäkään, jos on vanhus kyseessä. Ihnmisiä syntyy ja ihmisiä kuolee. Helposti pystyin.

 

Me ollaan sovittu, että mies hoitaa nuo lukemiset. Itse olen myöskin helposti itkevää sorttia, joten lukemisesta ei tulisi mitään. Kyllähän se miehelläkin on vaikeaa, mutta on saanut silti luettua.

 

En minäkään käsitä. En ole koskaan käsittänyt. Toiset lukee ilmekään värähtämättä, ihan pokkana.
Eniten silti ihmettelen edelleen sitä tytärtä, joka äitinsä muistotilaisuudessa piti NIIIN kauniin ja pitkän puheen äidistään ja ääni ei sortunut kuin kerran ja senkin sai "korjattua" heti.

Joskus kadehdin moisia ihmisiä, itse itken jatkuvasti ja ihaqn kaikesta. Jos tvstä tulee hiukankin herkempi kohtaus elokuvassa, jos lehdessä on kaunis kirjoitus tai jos halaan lastani tmv. Välillä hävettää, että pitääkö JOKA asiasta parkua :ashamed:.

 

Mä jouduin/pääsin lukemaan kaikki adressit (noin 30-40kp) kun mun mummi kuoli ja se vasta oli tuskaa.
Nieleskelin itkua/itkin ja sinnittelin ne läpi.
Onneksi oli vain lähes lähipiiri + pari serkkua, jotka ei ollu mummin kanssa puheväleissä ollut 30v...

 

Vaikeata se on, mutta jostakin syystä olen tähän mennessä ollut tilanteessa täysin rauhallinen.

 

Hengitä syvään, rauhoitu ja aloita tasaisella äänellä. Puhe kestää minkä kestää. Itse viimeksi lokakuussa luin tekstin. Alku sanat meni ihan ok ja sitten alkoi äänessä kuulua itkuisuutta, mutta loppuun meni. Oman isäni hautajaisiin laitoin pitkän tekstin ja pelkkä sen katsominen itketti-en pystynyt lukemaan ja mies luki sen sitten ääni vapisten. Meillä se lukee, joka pystyy.

 

Jos ei ole kauhean läheinen ihminen niin kuolema ei ns. kosketa, joten lukeminen on helppoa, kun sanoissa ei ole tunnesidettä mukana.
Itsesuggestio on myös sellainen joka auttaa selviämään tunteilematta tuollaisista tilanteista.

 

Jos ei ole kauhean läheinen ihminen niin kuolema ei ns. kosketa, joten lukeminen on helppoa, kun sanoissa ei ole tunnesidettä mukana.
Itsesuggestio on myös sellainen joka auttaa selviämään tunteilematta tuollaisista tilanteista.

Mä en ole koskaan ollut ei-läheisen ihmisen hautajaisissa.
En mä sellaisiin edes mene.

 

Onhan se vaikeaa, yrittää vaan sinnikkäästi. Ja kuoleman luonnollisuudesta maininneelle, myös suru on luonnollista.

 

tkuni olin itkenyt enne hautajaisia. pystyin hyvin lukemaan sen äitini hautajaisissa. Se että ei itke , ei tarkoita ettei sure.

 

Mä en ole koskaan ollut ei-läheisen ihmisen hautajaisissa.
En mä sellaisiin edes mene.

Jos kutsu käy, minä menen/perheestä joku muu menee. Vaikka kyseessä olisi ei-läheinen-ihminen, läsnäololla osoitaan kunnioitusta edesmenneelle sekä osanottoa lähiomaisten suruun. Näitä tilanteita tulee silloin tällöin myös työn puolesta eteen; silloin katsotaan, että työyhteisöstä joku osallistuu.

 

Mä olen kerran lukenut. Ikin ja luin sen. :|

 

Mä oon ollut sellasissa hautajaisissa joissa en ole edes koskaan tavannut koullutta, vaan sukulaisuuden nimissä on sinne ikäänkuin kuulunut mennä. Ja kun on paljon sukua, niin kaikki ei ole niin kauhean läheisiä.

 

En mä pysty. Kun en mä pysty lukemaan niitä itkemättä, vaikka nyt alkaisin netistä etsimään.
Tänään itkin kun katoin Toy storya... Juu, säälittävää!

 

Niin, ja jos on hautajaisissa, joissa ei kovin hyvin tunne vainajaa, eli ettei se välttämättä itkettäis, niin sitten mua alkaa itkettää se läheisten suru, ja kun ne itkien lukee muistosanoja :/

 

Mä luin mummoni hautajaisissa. Alku meni ihan ok, loppu ei. Nikottelin ja nyyhkin, eikä sitä varmaan kukaan edes kuullut.

 

Woman's got to do what woman's got to do.

Kai se on tehtävä mikä on tehtävä. Mitä siitäkin tulee, jos kukaan ei huolehdi velvollisuuksista.

Jos kaikki itkevät tai ryyppäävät tai toteuttavat omia mielitekojaan, niin ei mistään tulemitään.

Eli luen, koska jonkun on pakko. Ja sillä siisti. Ja en lue niin että kukaan ei saa selvää koska haluan että ihmiset kuulevat jos on jollain ollut kaunista sanottavaa ja niin kuuluu lukea kunnioituksesta vainajaa kohtaan.

Näin teen ja teen aina muutenkin oikein kaikessa, kuten kuuluu tehdä. Inhoan sitä etä ollaan vellihousuja ja paskaperseitä ja ei kanneta vastuuta mistään. Jos on jotain sovittu, niin se tehdään.

 

On se kumma, kun kukaan ei pidä mistään kiinni ja vedetään mattoa alta ja ollaan muutenkin selkärangattomia kakaroita koko ikä.

 

[QUOTE="jaa";22912925]en koe että kuolema olisi mitenkään eri kuin syntymäkään, jos on vanhus kyseessä. Ihnmisiä syntyy ja ihmisiä kuolee. Helposti pystyin.[/QUOTE]

Mä oon itkenyt liikutuksesta jokaisen lapseni synnyttyä ja samoin läheisteni kuoltua. Toisessa sanoinkuvaamaton onni,toisessa pohjaton suru. Itku on mun tapa purkaa näitä tunteita.

 

Minusta on yhtä ok itkeä ja lukea, lukea kuin vettä vaan tai itkeä niin, ettei saa sanaakaan sanottua. Meitä on erilaisia, eikä se itkeekö vai ei, kerro surun määrästä. Esim. kun rakas ja läheinen mummuni kuoli 2v sitten, olin aivan murheen murtama. Ajattelen mummua edelleen lähes päivittäin ja itkenyt olen kuin pikkuvauva aivan hirveästi. Hautajaisissa en itkenyt kyyneltäkään. Olo tuntui ulkopuoliselta, epätodelliselta. Luulen, että kun usein hautajaiset on sen 2-3 viikkoa kuolemasta, moni on vielä niin shokissa, eikä ole sisäistänyt asiaa.. siksi ei itke. Hautajaisten jälkeen itsekin vasta tajusin asian lopullisuuden.