Miten jaksatte eteenpäin kuukausi/vuosi toisen jälkeen?

Mistä ihmiset täällä saa virtaa jaksaa eteenpäin? Meillä ei ole vielä hoitoja aloitettu, aukiolotutkimustakin pelkään hulluna kun olen niin "varma" että tukossa on. Ivf-stä on jo alettu lukea, vaikkei tosiaan ole tiedossa miten tuubit voi. Joka päivä tulee maalailtua piruja seinille ja itkettää ja kiukuttaa, enkä ollenkaan enää ymmärrä miten tätä voi jaksaa. Meillä on yritystä takana "vasta" vajaa 1,5vuotta, mutta kaikenlaista ongelmaa selvinnyt.

Miten te jaksatte tätä ilman että tulette hulluiksi kuukausi toisen perään?

Olen nykyään itku-ja räjähdysherkkä illasta aamuun ja aamusta iltaan ja vastoin kaikkia aiemmin luvattuja asioita ystävien kanssa: en PYSTY soittaa sille yhdellekään joka plussasi yk2sta kun meillä tuli samaan aikaan vuosi yritystä täyteen.
2 viivaa testissä alkaa tuntua jo jotenkin epätodelliselta, eihän sellaista VOI tapahtua. Miksi sitä ei sitten voi unohtaa koko vauva-asiaa. Parisuhde sentään voi paremmin kuin koskaan, kai se on niin että tämä lapsettomuus joko lähentää tai erottaa. Siispä:
Miten jaksaa eteenpäin?

 

:hug:

Yhtä oikeaa vastausta tuskin onkaan olemassa. Jostakin vain pitäisi löytää se oma tapa päästä pahimman kivun yli ja käsitellä pintaan nousevat katkeruuden tunteet. Luulin, etten itse katkeroituisi, mutta kyllä sitäkin on joutunut työstämään. Esikoisen olemassa olo lohduttaa, mutta syli on silti tyhjä. Se vaan ei millään riitä mitä nyt on.

Itse olen perusoptimistinen eli pyrin näkemään asioissa aina jotain hyvää. Iloitsen pienistäkin asioista vaikka ne olisivat kuinka arkisia tahansa. Kaikki iloitseminen ja mukavista asioista nauttiminen antaa voimia jaksaa. Alkukierrosta olen toiveikas, mutta loppukierrosta se saattaa hiipua ihan täysin. Hetkittäin tunnen tilanteen epätoivoiseksi vaikka ei se sitä vaikuta olevan. Eka lapsettomuuspolikäynti on parin viikon kuluttua ja toivon palaavani sieltä reseptit kourassa. Tuon käynnin odottaminen ja tieto avun saannista on vähentänyt painetta ja nostanut luottamusta onnistumiseen. Jos en luomuna plussaa tästä kierrosta, niin seuraavaan on jo apua tarjolla. Jos jotain on alullaan, niin siihen saan luultavasti tukea.

Mulla on myös tunteet pinnassa. Itku tulee (tai meinaa tulla, mutta saan juuri ja juuri purtua hammasta) ihan liian herkästi ja se haittaa sosiaalista elämääni. Olen aina ollut herkkä ja vahvasti tunteva, mutta nyt tämä on ihan järjettömässä mittakaavassa. Osittain sy on muualla kuin raskautumisen viipymisessä, sillä herkistyin entisestään jo ennen ehkäisyn pois jättämistä. Kilpiauhasen toimintaa ei suostuta tutkimaan kunnolla vaikka oireet viittaavat vähintäänkin alkavaan vajaatoimintaan. Lääkärit eivät edes kuuntele millaisten oireiden kanssa joudun elämään. Toivottavasti polilla sitten kuuntelevat ja asia tutkitaan kunnolla ihan jo oman mielenrauhanikin takia. Kilpirauhanen kun saattaa aiheuttaa sen, että raskaudet jää kemiallisiksi tai vuotaa varhain pois.

Voimia tilanteeseesi! Toivottavasti saat hyvin apua ja haaveesi toteutuu. :hug:

 

Meillä on myös takana aika tarkkaan tuo 1,5 vuotta, ilman ainuttakaan plussaa raskaustestiin. Tutkimuksissakin oli kaikki molemmilla ok, mutta se tekee tavallaan asiasta vielä vaikeemman käsitellä: mitään vikaa ei ole löydetty mutta silti ei vaan onnistu. Mä olin alussa hirmusesti vastaan kaikkia hoitoja, asenteella "jos ei luomusti nappaa ni sit ei oo tarkotus". Mutta nyt on toinen clomikierto menossa, ja alan jo inseminaatioitakin ajatella...Mies vaan ei ole vielä siihen lämmennyt ku kuulemma "kyl se sit tulee ku on sen aika!". Ja vitut. Mä luulen että jos noilla mennään ni lapsettomiksi jäädään ikiajoiksi.
Tulipas taas positiivinen vuodatus. Mutta siis itse olen kokenu parhaaksi koittaa siirtää ajatuksia muualle, itselläni ohjatuilla liikuntatunneilla käynti auttaa tyhjentämään pään vauva-asioista, edes siksi hetkeksi. Muutenhan se on mielessä koko ajan...

Koitetaan jaksaa vaikka raskasta tämä on...:| Mutta kevät tulee ja sen myötä luonto herää uuteen loistoonsa, josko siis meikäläisten kropat tekis saman ja alkais tapahtua!

 

Voi tunturihilla :hug:
Mie olen ainaki jo tullu hulluksi tän asian suhteen.. En ole vielä keksiny syytä sille mikä saa jaksamaan kierrosta toiseen ja mistä se toivo aina kumpuaa? Saan ainaki hurjasti omaan pahaan oloon apua siitä vertaistuesta mitä saan täältä. Ehkä sun tapauksessa saattais auttaa jos koittaisit keskittää ajatuksen johonkin muuhun? Tiedän, ei ole niin helppoa miltä kuulostaa. Ja vaikka itselle on vaikeaa tämä tutkimuksiin hakeutuminen ja mahdollinen hoitojen aloittaminen, antaa se kumminkin toivoa tulevasta.

Miekin itse joskus vouhkasin siitä että jos lasta ei luomusti tule, niin ei ole tarkoituskaan. Niin ne tilanteet muuttuu, nyt olen valmis tekemään vaikka kärrynpyöriä ja kuperkeikkoja seksin jälkeen jos se auttaa

 

Tunturihilla :hug:

Mulla on takana selittämätöntä lapsettomuutta reilut kuusi vuotta ja nyt vihdoin saimme ensimmäisen plussan testiin ekasta ivf-tuoresiirrosta. Varhaisultrakin takana, joten uskallan ehkä jo sanoa ääneen, että raskaana ollaan.

Taival on ollut takkuinen, pimeä ja uuvuttava. Asioita, jotka on mulle tuoneet lohtua ja vieneet tunnelissa eteenpäin on kyllä monia. Keskustelut läheisten ystävien kanssa, täysin uudet harrastukset (itse aloitin esimerkiksi espanjan alkeet kansalaisopistossa ja ratsastuksen, vaikka olen aina pelännyt hevosia!), työpaikan vaihto, suloinen koiranpentu, hääjärjestelyt ja ihana aviomies, matkustus maailman ääriin, kauneushoidot jne ovat ehkä niitä mukavampia tapoja saada ajatuksia muualle. Rankempia, ei niin esittelykelpoisia apuja on löytynyt lukemattomien viinipullojen pohjista, festariövereistä, lapsellisten ystävien välttelystä ja "mua-ei-satuta-mikään-koskaan"-asenteesta.

Joskus olen ihmetellyt sitä, miten yleensä pystyy elämään ns normaalisti, vaikka mielessä pyörii jatkuvasta yksi ja ainoa kysymys, miksei tässäkään kuussa, tässäkään hoidossa saatu sitä plussaa? Hulluuden rajamailla päivästä toiseen. Palstasiskoista olen kyllä saanut ihan uskomattoman vertaistuen, jota ei mikään pysty korvaamaan. Kiitos heille ihanille siitä :heart:

Voimia sinulle tälle armottoman vaikealle tielle :hug:

 

:hug: Kummasti sitä vain löytää aina jostain voimia jatkaa eteenpäin. Nyt kun itsellä on tätä tuskaa yli kolme vuotta takanapäin, niin pystyn jo erittelemään koko touhusta sellaisia surun käsittelyn vaiheita.

Tässä viimeisimmässä hoidossa pelkäsin kuollakseni hoidon ainoiden pakastealkioiden sulatusta. Edellisen hoidon ainoa pakastealkio kun ei selvinnyt. Olin kuin hermoraunio koko edeltävän viikon ja siihen kun lisättiin valtavat määrät lääkärin määräämiä lääkkeitä, niin soppa oli ihan valmis. Rikoin suutuspäissäni mm. yhden suuren kaapin - sellaisen hienon kaapin, josta pidän oikein erityisesti. Onneksi on sellainen aviomies, joka tuli lohduttamaan itkevää vaimoa ja korjasi sen kaapinkin sitten.

Ainakin minulla jaksamiseen on auttanut se, että hyväksyy ne kauheatkin tunteet, joita lapsettomuus herättää. Tässä surun keskellä on oikeus olla surullinen, vihainen, katkera, epäsosiaalinen ja toivoa vaikka sitä keskenmenoa ystävälle. Kaikki tunteet ovat ihan ok ja auttavat lopulta pääsemään eteenpäin, vaikka siltä ei juuri siinä hetkessä tuntuisi.

Mitä enemmän lukee muiden lapsettomien ajatuksia, niin sitä enemmän huomaa yhtäläisyyksiä omiin ajatuksiin. Otin mukaani klinikalta sellaisen lapsettomille tarkoitetun Simpukka-yhdistyksen vihkosen. Siinä oli aika paljon näistä kaikista lapsettomuuden herättämistä tunteista. Kannattaa lukea, jos ei ole vielä lukenut. Vihkosia saa tilattua netinkin kautta.

 

frangipani onnea sydämen pohjasta!! :heart: nää on niitä parhaita asioita täällä, että vuosienkin päästä onnistuu. kumma juttu kun tälläsien uutisten edessä ei ole ees kateellinen, toisin kun niille "yks pilleri unohtui ja hups olen raskaana"- uutisille. odottavan aika on joskus niin julman pitkä ja pimeä, mutta pitäis jaksaa toivoa. se on vaan niiiiin vaikeaa kun joka kuukausi lyttää positiivisuuden kun vuoto alkaa AINA. :/

täällä tosiaan huomaa ettei ole yksin :hug: tää on vaan niin äärettömän kipeä asia, mihin ei auta oikein mikään ajoittain. yrittäminen ei plussaa tuo ja yrityksen lopettaminenkaan ei onnistu. vielä yksi "lopeta stressaaminen"-kommentti jostakin suunnalta ja varmaan pää räjähtää ja aivot valuu lattialle

lapsettomuus sanana tuo itselle vaan mustia ajatuksia enkä oikein osaa sanoa sitä ääneen. se tuntuu liian jyrkältä ja lopulliseltakin, vaikkei toki sitä ole (ainakaan suurimmalla osalla, mutta aina sitä manaa kuuluvansa siihen sakkiin jolle ei tehoa mikään.)

onneksi on kevät!! ite tykkään möyhätä puutarhassa ja pyörän esille kaivaminen on ihan huippujuttu sekin lisäksi alkaa autokoulu huhtikuussa, siitä oon kyllä niin paniikissa että väkisinkin jää vauva-ajatukset taka-alalle. edes hetkeksi, huoh.

eniten ottaa aivoon tää 2-viikon sykleissä eläminen. Vuoto jonka seurauksena enemmän tai vähemmän paskana 2 viikkoa, sitten hullu optimismi 2 viikkoa päällä ja taas sama alusta.

 

Ei sitä aina oikein jaksakaan. Meillä takana yritystä pian neljä vuotta ja väliin on mahtunut taukoja ja odottamista. Nytkin ollaan sillä mielellä, että jollei kesään mennessä onnaa, niin sitten täytyy ehkä miettiä koko lapsijuttua uudestaan. Ei tälläistä "löysässä hirressä" olemista jaksa, tuntuu, että jotenkin kaikki asiat junnaa paikallaan. Työt, asumisasiat ym., mies on mm. luopunut ulkomaantyöpaikastaan hoitojen vuoksi ja muutenkin on jotenkin tunne, että pakko päästä elämässä eteenpäin tavalla tai toisella.

 

AdAstra ymmärrän, tai en tietenkään täysin koska ajallisesti meidän taival on paljon lyhyempi, mutta tosiaan, alkaa tuntua ettei millään muulla ole enää merkitystä. Mitään ei voi suunnitella pidemmällä tähtäimellä kun epäsäännöllisellä kierrolla ei tiedä koska on ovis, reissua ei voi varata kuukausien päähän ajatellen "entä jos oon raskaana" ja kun reissuaika tulis niin en tietenkään ole. Meillä on talonhankinta pian ajankohtainen ja tuntuu idioottimaiselta ostaa iso talo jos lapsia ei tulekaan. Ollaan suunniteltu muuttoa etelästä lappiin, ja iso "huoli" on ollut että isovanhemmat on sitten niin kaukana. Sitten havahtuukin siihen, että mitkä ihmeen isovanhemmat kun ei ole lapsenlapsiakaan...

 

tunturihilla ihan samoja mietteitä meillä on ollut omakotitalosta, pari vuotta sitten aktiivisemminkin etsittiin ja meinattiin rakentaakin. Nyt ajatuksesta ollaan luovuttu, osittain just sen takia, että kahdestaan emme isoa taloa tarvitse ja toisaalta en kestäisi asua lapsettomana lapsiperhealueella, mitä ainakin uudet omakotitaloalueet ovat. Ja lomien suunnittelu hoitojen mukaan on myös tuttua, nyt esim. ajateltiin lähteä ennen juhannusta reissuun, jolloin miehellä ois paras sauma pitää lomat (itse oon lomalla koko kesän), mutta sitten tuli mieleen, että kesäkuussa on ehkä vimppa tsäänssi pas:ssiin ennen klinikan kesätaukoa, et ainakin toistaiseksi varaamatta jäi. Nyt ollaan onneksi lähdössä loppuviikolla minilomalle, tässä seuraavaa icsiä odotellessa kun ei vielä tarvitse piikitelläkään. Elämän pieniä nautintoja!

 

Heish, pakko vastata vaikka nyt just olen taas vaihteeksi ihan pohjamudissa ja oikeesti masentaa eika voimia tunnu just olevan edes pikkuvarpaassa...

Meilla oli 5 vuotta selittamatonta lapsettomuutta takana kunnes sitten viime loppukesasta ekan IVF:n tuoresiirrosta plussa... ja kohdunulkonen

Sen jalkeen oli toivot melko korkeella loppu vuosi kun selityskin oli vihdoin loytynyt (tuubat toimimattomat) ja ekaa kertaa oikeat mahikset raskautua. Mutta yksikaan 3 passista ei tuottanut tulosta ja uutta IVF suunitellaan nyt huhtikuulle. Laskelmieni mukaan siirto pitais olla suunnilleen niihin aikoihin kun keskeytyneen raskauden laskettu aika

Mulla ajatukset pitaa parhaiten pois tasta asiasta duuni. Tosi tyhmaa, koska teen sitten suunnilleen 12 tuntisia paivia - mies odottaa kotona iltaisin ja olen oikeesti talla hetkella fyysisesti niin piipussa etta raskaus voisi olla vahan liikaa talle kropalle... Mutta toistaseksi ainoa keino mulle.

Nyt tammikuussa vihdoin mieheni sanoi etta okei voidaan laittaa adoptio-paperit menemaan. Nyt siitakin saan vahan uutta toivoa, etta ehka meista tulee joku paiva perhe ja on naista hoidoista pikkasen vahemman paineita

Tietty nyt olen lihonut ihan hirmuisesti koska tulee massattya ja juotua vahan turhan usein punkkua ja urheilukin on jaanyt kun ei muka alkion siirron jalkeen ikina uskalla. Ainon kylla nyt seuraavia hoitoja odotellessa ryhdistatya, urheilu pitaa jotenkin kuintenkin mielen vahvempana.

Voimia kaikille!!!

 

Tunturihilla :hug:
ei tätä kyllä meinaa jaksaa. Mulla on ainakin ollut tosi vaikeaa se, kun jotenkin tietää, että elämään pitäisi löytää niitä "korvaavia" asioita, unelmia ja mukavaa tekemistä. Mutta kun mä en tiedä mitä ne olisivat. Usein on niin synkkiä hetkiä, mikään ei vaan huvita ja millään ei ole mitään väliä. Tai siis kaikki tuntuu vaan niin turhalta. Olen ihmetellyt itsekseni, että mitä elämä oli ennen tätä lapsettomuusaikaa.. ja sieltä ei ainakaan tunnu löytyvän vastauksia siihen, mitä nyt kuuluisi tehdä.
Kozmicin kanssa on siinä samoilla linjoilla, että työ on pitkään ollut se ainoa asia, joka pitää kasassa. Sinne on pakko mennä ja päivät on niin kiireisiä, ettei milllään ehdi näitä asioita paljoa ajattelemaan. Joka aamu joudun pakottamaan itseni lähtemään ja välillä pelottaa, että mitäs sitten jos tulee se aamu ettei vaan yksinkertaisesti enää saa itseään liikkeelle.
Meillä hoidot nyt täysillä päällä ja jotenkin sekin hirvittää, että mitäs sitten jos ei onnistukaan. Ja entä sitten jos tuleekin se plussa sinne testiin, mutta sen jälkeen jokin menee pieleen? (yksi km takana ja pelko tulevasta on aikamoinen - tosin ensin tietenkin täytyisi se plussakin jollain ihmeellä saada..)
Oon yrittänyt olla mahdollisimman armollinen itselleni, antaa kaikille mahdollisille tunteille tilaa. olen ollut pohjattoman surullinen, raivoissani, välillä toiveikas ja kaikkea muuta mahdollista maan ja taivaan välillä. Myöskin tietynlaiseen itsekkyyteen olen antanut itselleni luvan, tapaan niitä ihmisiä joita oikeasti haluan ja teen asioita joihin pystyn ja joihin on voimia.

Toivon sydämeni pohjasta voimia kaikille ja halauksia!

 

Täytyy sanoa, että mä olen jaksanut sillä, etten onneksi tiennyt, miten pitkä taival tästä tulee. Taaksepäin katsottunahan tuntuu aivan käsittämättömältä, ettei järki ole lähtenyt, mutta kun jokaista hoitoa ennen on kuvitellut että TÄMÄ on nyt se viimeinen hoito. Niin. Nyt kun karu totuus on valjennut, niin tuntuu tosi vaikealta kaivaa niitä positiivisuuden rippeitä kaiken katkeruuden keskeltä. Tällä hetkellä mennään täysin askel kerrallaan. En halua ajatella mitä sitten, kun nämäkin alkiot loppuu. Mä haluan lopettaa. Mutta jos mies haluaa jatkaa, niin sitten varmaan jatketaan kahlaamista. Mulla ei ole voimia päättää, mä menen minne pyydetään ja toivon sillä pienenpienenpienellä kipinällä joka jossain vielä kytee että joku maailmankaikkeuden oikeudenmukaisuus olisi olemassa ja tämä suossa rämpiminen palkittaisiin.

 

Lady_Gigi :hug: toivottavasti pitkä taival palkittaisiin!

 

Ei tätä jaksakkaan sinnittelee vaan eteenpäin. Yritetty 3 v 3 kk. Ja sillä mielellä että ennen en luovuta ku lapsi saadaan. Jos ei saada, en tosiaankaan tiedä mitä teen. En vaan osaa kuvitella elämää ilman lapsia, tuntuu ettei sillä ole mitään tarkoitusta tai se on jotenki teennäistä. Tuntuu vaan että koko tämä aika on mennyt hukkaan, elämä vaan kulkee ohi ja aika kuluu, tuntuu että elämä jää jotenki elämättä kun ei osaa nauttia aidosti mistään tässä tilanteessa. On tämä helvetillistä. Jaksamisia kaikille!

 

jaksamista myös elli82. oon monesti miettiny, että mitä jos niitä ei tulekaan, lapsia, niin monta vuotta jää "elämättä".
harmittaa myös miehen puolesta joka ei stressaa asiasta niinkään, että miltä hänestä tuntuu kun olen surullinen ja äkäinen nykyään niin usein. onneksi tietää etten hänelle ole, vaan sillälailla yleismaailmallisesti. ja onneksi myös silloin kun en ole surullinen ja äkäinen, niin meillä on paljon syvempiä keskusteluja ja rakkaus osoitetaan suuremmin kuin ennen lapsettomuuspeikon tuloa elämäämme.

 

Siirryin hetkeksi aikaa tähän pinoon. Lapsettomuutta takana reilut 3 vuotta varmaan kohta jo 4...
Taakse mahtuu yksi keskenmeno inseminaatiosta, joita tehtiin yhteensä muistaakseni 6kpl. Nyt takana ensimäinen IVF-hoito josta kemialinen raskaus. Kyllä pisti mielen maahan (taas kerran) ja mietin, miten tästä suosta jaksaa eteenpäin. Lähipiirissä raskausuutisia. Osaan kyllä olla iloinenkin heidän puolestaan, mutta kyllä se syö naista (ja miestä) kun se oma syli on Vieläkin tyhjä, loppuuko tämä lapsettomuus koskaan? Meilläkin ns. selittämätöm lapsettomuus vaikka omat lapsuudessa sairastamani syövät ovat jättäneet jälkensä. Juuri tänään mietin, että voisin sanoa toiseksi kodikseni paikkakuntani sairaalaa. Ensin ravannut lapsuuden siellä toisenlaisissa hoidoissa ja nyt taas toisenlaisissa hoidoissa... saisivat ainakin antaa jo poliklinikkamaksut ilmaiseksi Näihin lapsettomiin vuosiin mahtuu monelaisia tunteita, eniten kyllä niitä surun hetkiä. Katkeruutta, vetäytymistä, itkupotkuraivareita, lohduttomuutta, itsesääliä, vihaa jne, mutta jotenkin vaan sitä pakonedessä joutuu sopeutumaan tähän olotilaan, pakkohan se vaan on. Seuraava IVF-hoito pelottaa, koska emme saaneet yhtään pakkaseen. 22:sta 13 hedelmöittyi joista enää yksi selvisi siirtoon asti (oli ns. top-alkio) ja kiinnittymisyritystä oli, mutta siihen sekin sitten jäi. Jospa ensikerralla ei ole sitä yhtäkään....
Sekavasti varmasti kirjoitettu, mutta toivottavasti jotain tolkkua Niin, ja itse olen käynyt paikkakunnallani simpukan vertaistukiryhmässä ja sieltä jokseenkin saanut voimia, voi ainakin jakaa tunteita ihmisten kanssa jotka oikeasti samassa tilanteessa

Voimia siskot :hug:

 

Valitettavasti omassa tarinassani ei ole mitään vinkkejä siitä, miten jaksaisi. Kun ei jaksa. Sinne meni parisuhde eikä elämän tarkoitusta oikein jaksa ymmärtää. Sen verran ehkä ymmärrän, että kärsin jonkinasteisesta masennuksesta. Olen käynyt juttelemassa psykologin kanssa muutaman kerran. Siitä ei jäänyt oikein mitään käteen. Ei ihminen ymmärrä, jos ei itse tätä koe. Lääkäriin en mene, koska en kertakaikkiaan suostu syömään mitään pillereitä. Ja niitähän ne tarjoavat. Yksikin mieslääkäri oli jo kovasti lykkäämässä niitä minulle, kun kävin kertomassa univaikeuksista. Mistään muusta en puhunut yhtään mitään. Että jos sellaiseen tilanteeseen on tapana tarjota masennuslääkkeitä, niin johan meni usko lääkäreihin. Muutenkin olen alkanut karttaa nimenomaan mieslääkäreitä (takana on muutama muukin huono kokemus).
Joka päivä yritän jaksaa päivän loppuun saakka. Joka päivä se on kuin vuorelle kiipeäisi.

 

Fiialiia, ensiksikin ISO HALAUS!! Oletko käynyt jossain hoidoissa? Jos olet, niin kysypä klinikan kautta vinkkejä minne voisit mennä juttelemaan, osaavat varmasti antaa vinkkejä tahoihin joilla on kokemusta tämän aihepiirin asioista. Tai sitten ihan klinikan hoitajalle varaat jutteluajan.

Jos et ole ollut missään, niin ota yhteyttä Simpukkaan ja kysy jos sieltä saisi jonkun tukihenkilön yhteystiedot, tai jos lähelläsi kokoontuu vertaistukiryhmä. Myös kirkon perheasiainneuvottelukeskukseen voi saada jutteluajan yksinkin, sekin tietysti vähän arpapeliä kohtaako henkilökemiat vai ei mutta se on ilmaista niin voisihan sitä koettaa (ja se ei ole mitään hengellistä toimintaa, no worries). Tai ainakin, jos ei muuta, niin pura tänne tai jonnekin muulle palstalle niin paljon kuin sielu sietää! Me ainakin ymmärretään ja tiedetään, miltä tuntuu. :hug: Älä jää yksin, oikeasti, nyt asiat ja oma pää on vielä niin paljon helpompi selvittää kuin sitten kun olet vaikeasti masentunut ja oikeasti tarvitset sitä lääkehoitoa selvitäksesi.

Kokemuksesta puhun, valitettavasti. Mulle mieto lääkehoito oli oikea ratkaisu keskivaikean masennuksen hoitoon, se auttoi nopeasti mielialaan niin että jäi voimia selvitellä ajatuksiaan, mitään riippuvuutta ei jäänyt eikä sivuoireita tullut. Mutta ymmärrän, jollet halua lääkkeitä. Kovasti voimia ja jaksamista, älä anna periksi! <3

 

Olen myös itse syönyt aikuisuuden kynnyksellä masennukseeni "onnellisuuspillereitä". Sain ne aikanaan tilanteessa jossa tiesin olevani hieman mieleltäni järkkynyt, mutta en missään nimessä tajunnut masennukseni määrää. Söin pillereitä vähän väkipakolla ja sillä ajatuksella että ei ne mitään voi auttaa ja turhia pillereitä ovat. Ensimmäisistä sain jopa pahoinvointia ja vasta toinen tai kolmas pilleri sopi minulle.

Syötyäni muutaman kuukauden olin edelleen sitä mieltä että ne on ihan turhia kemikaaleja kehossani ja lopetin ne kuin seinään (eli juuri niinkuin EI SAISI TEHDÄ) Selvisin kuitenkin siitäkin kelmiallisesta aivomyrskystä ja olin päässyt jaloilleni. (nopea lopetus saa aikaan erinäisiä sivuvaikutuksia ja pelkotiloja ainakin minulla)

Katsahdin ajassa taaksepäin kun pää oli vihdoin selvä ja masennus oli hälventynyt. Huomasin että olin ollut lääkäriin mennessä erittäin pahasti masentunut ja lääkkeet auttoivat minua ihan valtavasti pääsemään takaisin ylös. Lääkkeitä syödessä (jos ovat jotain perus masennuslääkkeitä eikä mitään rauhoittaiva) pää on ihan normaalin tuntuinen, eli ei ole missään pilvessä eikä muutu passiiviseksi tai mitään muutakaan mitä ihmiset pelkää.

Kerran kun on masennuksessa käynyt pahasti ryömimässä ja saappaat on jääneet mutaan kiinni, pelkää sen aina tapahtuvan uudelleen ja toki taitaa olla tilastollisestikin todennäköisempää että kerran masentunut menee samaan halpaan uudestaan.

Nyt kun huomaan itsessäni tai läheisissäni vakavia masennuksen oireita, en epäröi hetkeäkään hoitoon hakeutumista tai ohjaamista. Sääli vaan että lääkkeillä on niin negatiivinen maine, sillä kaikkine huonoine puolineen ne kuitenkin ovat todella hyvä ase saada se elämän perspektiivi oikeammalle ladulleen.

____________________________________

Sitten tähän positiivisuus juttuun....

Olen taas mäjähtänyt naama edellä kivetykseen ja kiertopäivien kerääminen alkoi alusta. En tiedä mistä se itku tulee, ja mitä se olevinaan auttaa, mutta jotenkin tulee kova tarve vaan päästä purkamaan pahaa oloaan itkemällä.

Yritän ottaa neuvoistanne yhden ja aloitan jonkun harrastuksen. Pakko on alkaa tehdä jotain muutakin. Olen jo hukannut kaksi hyvää vuotta elämästäni... ei enempää kiitos....

Ahdistuksen ja ketutuksen määrällä ei ole juuri nyt rajoja. Pettymys kun on niin suuri että sillä voisi repiä sydämen ulos rintakehästä. Hyviä asioita on vielä elämässä jäljellä, joten pitää kantaa huoli siitä että ne pysyvät hyvinä asioina minun elämässäni.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä

 

täytyy tulla itsekin tsemppaamaan nyt kun on tullut keksittyä muutama vauva-ajatukset edes hieman taka-alalle saava ajanviete:

:heart: häiden järkkäily, se että kävi miten kävi niin meillä on parisuhde jota kannattaa vaalia ja joka on elämän mittainen (ainakin tavoitteena!) lapsethan on lainaa vaan (se ei toki noin helppoa ole ajatella, itkupotkuraivareita tulee varmasti taas kohta, mutta just nyt tämän ajatuksen olen kokenut auttavan.

:heart: opinnot, jotka tähtäävät omaan yritykseen ja työhön jota tekee täydellä sydämmellään arvojensa mukaisesti.

jaksuja kaikille :hug:

..kahtena yönä olen plussatestiä tehnyt, mutta herättyä ei ole niin paljon ottanut aivoon vaan ennemmin herännyt toivo: ne oli välähdyksiä meidän tulevasta elämästä. toivottavasti <3

 

Minulla on auttanut myös se, että olen tehnyt kaikkea mahdollista mitä ei voi tehdä (ainakaan niin helposti) lapsen kanssa, eli olen matkustellut, käynyt elokuvissa, opiskellut ja harrastanut uusia asioita. Aika menee näin nopeammin hoitoja odotellessa, eikä tule ajateltua niin paljon niitä omia vauva asioita, kun on muutakin mietittävää. Vähän niin kuin Tunturihilla kirjoittelit.

Minulla on aina ollut vähintään kaksi varasuunnitelmaa oikeastaan kaikkeen, siis jos joku asia ei onnistu, niin mitä sitten teen ja miten varmimmin pääsisin tavoitteeseen. Jo pikku-tyttönä tiesin että voisin yhtä hyvin adoptoida tai hoitaa muiden lapsia, ne asiat eivät myöskään sulje toisiaan pois - minun kohdallani.

Minä en ole kokenut kateutta toisia lapsiperheitä kohtaan, vaan olen ennen omaa raskautumistani hoitanut paljon varsinkin siarusteni lapsia. Silloinkin ajattelin, että jos minulle ei omia lapsia tulisi, niin minulla olisi ainakin läheiset suhteet näihin lapsiin. Tämäkin on tavallaan ollut ehkä ns. varasuunnitelma, kun jälkeenpäin asiaa mietin.

Kolmas asia, jonka avulla olen kokenut jaksaneeni, on se, että olen realistinen (ja ehkä vähän myös pessimistinen), joten silloin en voi pettyä jos en tulekaan yhden hoidon osalta raskaaksi. Siksi koen siis vain iloisia yllätyksiä, en negatiisia pettymyksiä, tai pettymykset ovat tällöin vain pieniä: pitihän se arvata -tyylisiä.

Mutta jokainen tekee asiat omalla tyylillään, jaksamista kaikille!

 

Hei!

Yritystä meillä on takana kaksi vuotta. alkuun kävimme yksityisellä, jossa hoidot etenivät nopeasti. Tämä aiheutti myös tunnetilojen heittelyn toivosta epätoivoon hyvin lyhyellä aikavälillä, kun lupaavilta näyttäneet clomi-kierrot eivät tuottaneetkaan tulosta. Päätimme siirtyä rankempiin hoitoihin julkiselle puolelle. Täällä asiat edistyvät hitaammin, mutta eipähän ole joka kuukausi sitä odotutsa ja pettymistä. Ensimmäistä IVF-hoitoa olen odotellut n. puolivuotta ja pian se on totta. Odotukset ovat korkealla MUTTA entäs jos se ei onnistukaan? Kuinka kestän sen? Toinen asia, jota mietin, on naimisiin meno. Haluaisin naimisiin, mutta kuinka ikinä voisin nauttia siitä päivästä, kun kaikki häävieraat ovat kysymässä "Millonkas te ryhdytte niitä pikkusia tekemään?" Tekisi mieli repiä aina kysyjältä silmät päästä.