surusilmä
Miten jaksan odottaa sitä, että mieheni on valmis saamaan lapsia..? Ollaan yli 30, yhdessä pian neljä vuotta. Molemmat töissä, terveitä, oma koti alla, hyvä suhde ja paljon onnea elämässä. Olisin ollut valmis jättämään ehkäisyn pois jo pari vuotta sitten, mutta hyvin harkitseva ja vastuuntuntoinen mieheni sanoi, ettei usko suhteemme olevan vielä tarpeeksi vahva. Eli odotimme. En koskaan sortunut painostukseen tai kiukutteluun enkä heitellyt vihjeitä, sillä munkin mielestä oli ihan ok odottaa. Oltiin sovittu, että tänä kesänä jättäisimme ehkäisyn pois. Mutta sitten aika tuli ja mies sanoi, ettei vielä. Hänen mielestään oli taas jotenkin huono aika (tällä kertaa selitykset eivät olleet selviä eivätkä ole vieläkään).
Olen ymmälläni ja alan olla yhä useammin surullinen asian suhteen. Itken joskus pahaa oloani yksikseni enkä jaksa yhtä usein enää olla oma iloinen itseni. Ystävät -varsinkin he joilla on lapsia- kehottavat nauttimaan yhteisestä ajasta, mutta mä en saa enää samaa iloa irti matkusteluistamme, mökkilomista ja kaikesta siitä "laatujasta", joka meillä on. Olen kyllästynyt siihen, en jaksa enää keskittyä ainoastaan omaan itseeni ja mieheeni ja meidän hyvinvointiimme; musta tuntuu, että meillä olisi niin paljon annettavaa lapsellekin. Mun selkeä unelma on aina ollut perhe ja niin on ollut miehenikin. Siitä puhuttiin paljon jo suhteen ekoina kuukausina. Mieheni on ollut ehdoton siinä, että haluaa lapsia, monta lasta..
Mä en ymmärrä. Onko hän muuttanut mielensä eikä uskalla sanoa mulle? Kaikki keskusteluyritykset asiasta kaatuu nykyään ja mieheltä on alkanut kuulua kommentteja (kevyen ivalliseen sävyyn) painostuksestani. Mielestäni se on äärimmäisen epäreilua, koska en usko painostaneeni; lähinnä tunnen kertoneeni tunteistani ja ajatuksistani ja pyytäneeni häntä kertomaan omistaan. Mutta jo aivan asiallinen keskusteluyritys alkaa nykyään ahdistaa häntä heti. Mä olen ymmärtänyt häntä niin hyvin, mutta nyt alkaa jo mietityttää, että eikö munkin tunteilla asian suhteen ole jotakin väliä? Alkaa tuntua, että koko tulevaisuus menee vain hänen pillinsä mukaan.. Musta joskus tuntuu, että hän onkin kontrollifriikki ja pelkuri ja siksi siirtää yhä vaan perheen perustamista, koska se lapsen saaminen on hänen maailmassaan vaan liian iso mullistus ja vanhemmuudessa on liikaa epävarmuustekijöitä.. Onko kenelläkään ollut vastaavaa tilannetta?