"vieras"
Mulla on vuoden ikäinen lapsi jonka kanssa olen kotona. Mie tekee toella pitkää työpäivää, n.14-17h ja 7päivää viikossa. Ehkä parin viikon välein pitää vapaapäivän tai joskus jopa kaksi. Meillä menee kyllä silti parisuhteessa ihan hyvin, ihme kyllä. Mutta mulla ei ole ketään muuta aikuista ihmistä kuin mun mies. Ei sukulaisia, ei ystäviä, ei ketään. Ja tämä yksinäisyys ahdistaa mua niin hirveästi että mä tavallaan pelkään jo etukäteen aina seuraavaa päivää, että miten mä selviydyn.
Päivät menee vielä ihan ok, kun olen lapsen kanssa ulkona ja josks käydään jossain kerhoissa tms. Mutta illat on ihan kamalia. Odotan vaan sitä hetkeä kun lapsen voi laittaa nukkumaan ja sitten toivon että nukahtaisin itsekin mahd. pian, ettei tarvitsisi enää enempää olla yksin. Illalla koko päivän yksinäisyys jotenkin kasaantuu, kun ei ole puhunut koko päivänä kenenkään muun aikuisen kanssa, sanonut korkeintaan kaupan myyjälle moi, mä en tarvia kuittia, kiitos ja moi. illalla alkaa olla jo niin ahdistunut ja kamala olo että itken usein sängyssä niin kauan kunnes nukahdan.
Vaikka käyn noissa kerhoissa yms. niin en sieltäkään ole oikein juttuseuraa saanut. Kaikilla tuntuu olevan ne omat porukat, joihin en oikein uskalla mennä vaan juttelemaan kun olen tosi ujo. Mua kiusattiin koko kouluaika ala-asteelta aina amk:hon asti, joten itsetuntokin on aika nollassa mikä varmaan vaikuttaa siihen etten uskalla mennä juttelemaan, ajattelen automaattisesti että kaikki tuntemattomat pitää mua ihan idioottina, koska siihen mä koulu/opiskeluaikoina totuin. Vaikka omasta mielestäni olen kyllä ihan tavallinen 25v nainen, äiti ja vaimo.
Millä ihmeellä mä saisin itseni tutustumaan muihin ihmisiin? Mä en yksinkertaisesti enää kestä tätä yksinäisyyttä! Monta kertaa olen miettinyt, että jos ei tuota lasta olisi, niin tuskin olisin enää tässä.. On tosi raskasta niellä yksin kaikki ilot ja surut.
Päivät menee vielä ihan ok, kun olen lapsen kanssa ulkona ja josks käydään jossain kerhoissa tms. Mutta illat on ihan kamalia. Odotan vaan sitä hetkeä kun lapsen voi laittaa nukkumaan ja sitten toivon että nukahtaisin itsekin mahd. pian, ettei tarvitsisi enää enempää olla yksin. Illalla koko päivän yksinäisyys jotenkin kasaantuu, kun ei ole puhunut koko päivänä kenenkään muun aikuisen kanssa, sanonut korkeintaan kaupan myyjälle moi, mä en tarvia kuittia, kiitos ja moi. illalla alkaa olla jo niin ahdistunut ja kamala olo että itken usein sängyssä niin kauan kunnes nukahdan.
Vaikka käyn noissa kerhoissa yms. niin en sieltäkään ole oikein juttuseuraa saanut. Kaikilla tuntuu olevan ne omat porukat, joihin en oikein uskalla mennä vaan juttelemaan kun olen tosi ujo. Mua kiusattiin koko kouluaika ala-asteelta aina amk:hon asti, joten itsetuntokin on aika nollassa mikä varmaan vaikuttaa siihen etten uskalla mennä juttelemaan, ajattelen automaattisesti että kaikki tuntemattomat pitää mua ihan idioottina, koska siihen mä koulu/opiskeluaikoina totuin. Vaikka omasta mielestäni olen kyllä ihan tavallinen 25v nainen, äiti ja vaimo.
Millä ihmeellä mä saisin itseni tutustumaan muihin ihmisiin? Mä en yksinkertaisesti enää kestä tätä yksinäisyyttä! Monta kertaa olen miettinyt, että jos ei tuota lasta olisi, niin tuskin olisin enää tässä.. On tosi raskasta niellä yksin kaikki ilot ja surut.
