Miten ihmeessä voi rakastaa ja vihata samaan aikaan?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Ap
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
A

Ap

Vieras
Mun mies.

Inhoan sitä.

Ne temput joita se on minulle tehnyt... Ette uskoisi.

Ei tee mieli edes pussata muusta puhumattakaan.
Jo sen eleet ja nenän ja munankaivelut ärsyttää ja inhottaa.
Ja miten alentuvasti se mulle puhuu ja katselee muita naisia.
On ylimielinen koska on aito "pääkaupunkilainen" ja muutenkin niiiiiiiiiiiiin erinomainen vaikka oikeasti ei ole edes hyvän näköinen.
Laihat jalat ja vaan mun pituinen ettei ole edes varressa mittaa. Kaljuuntuukin.
Kaljamaha.
Ei harrasta muuta kuin pokerinpeluuta ja kaljoittelua.
Polttaakin.

Mut sitten siinä on kuitenkin se joku, onhan se seksikäs.
Ja joitakin lihaksia sillä selässä näyttäisi olevan.
Sen ylimielisyys on myös puoleensavetävää, se tietää mitä haluaa.
Ja onhan se sentään aina rehellinen.
Ja onhan meillä hauskaakin.
Tiedän että sen mielestä olen kaunis mutta se ei estä sitä haikailemasta muita.
Tuntuu että tunnen sen niin hyvin kuin voi suhteessa toisen tuntea ja se on kai hyvä asia.
Rakastankin sitä vaikka inhoan, haluan olla sen kanssa loppuelämäni vaikka oikeasti tajuan että se on sitten aika repivä loppuelämä.

Kunpa en olisi ikinä tavannut koko miestä!
Tai kumpa suhde olisi jäänyt pelkkään seksiin alusta lähtien ilman mitään rakkaushöpötyksiä.

Kyllä voi ihminen ollakin tyhmä...
 
Mulla on sama tilanne, ja olen valinnut sen vaikean tien. Mies on siis hyperkriittinen, mutta pahoittaa itse herkästi mielensä - hänen kanssaan saa tanssia munankuorilla, vaikka hän itse loukkaa joskus todella pahasti. Toisaalta hän tiedostaa tämän ongelmansa hyvin ja osaa pyytää anteeksi. Meilläkin on hauskaa yhdessä, ja tunteet on pinnassa myös hyvässä, ei vain pahassa. Ainakaan elämä ei ole tasapaksua. Sanoisin, että suurimman osan aikaa mies on aiheuttamansa pahan mielen arvoinen.
 

Yhteistyössä