N
"nyt harmaana"
Vieras
Jännä että täällä en uskalla tätä kertoa mustana vaan harmaana tämäkin asia täytyy tunnustaa. Mutta mä olen ollut pitkään suhteessa joka ei toimi. Mutta siihen jäin ja nyt on lapsiakin tehty jne...
Kumpikaan ei vissiin koskaan ole arvostanut ja kunnioittanut toista, rakkautta alkuun on varmasti ollut. Mutta ei se riitä eikä se että ollaan vaan, kumpikin muuttuu vuosien myötä, lasten myötä ja uudelleen on löydettävä yhteinen sävel. Muuten suhde ei voi hyvin. Toisille tietenkin tämä muutos itsessä ja kumppanissa on helppoa, muututaan ikään kuin yhdessä.
Meillä on taas käynyt aivan toisin. Muuttuminen on aiheuttanut kamalaa eripuraa, inhoa ja jopa vihaa. Ei ymmärretä toisiamme ja riidat ovat muuttuneet aivan kamaliksi. Henkinen väkivalta miehen puolelta laukaisi sen, että minä heikompana hyökkäsin fyysisesti kimppuun. Ja sen jälkeen riidat ovatkin olleet kummaltakin puolelta fyysisiä. En puolustele omaa käyttäytymistä enkä sysää vastuuta siitä miehelle. Itsehillintä petti tietyssä vaiheessa, siinä vaiheessa kun itsetunto oli murrettu ja mä aloin itsekin uskoa että mä olen paska, kusipää ja mitään saamaton paska, huora, vitun idiootti ja mulla ei tässä maailmassa ole mitään virkaa ja kaikille olisi parempi ettei mua olisi olemassa.
Olen itsekin syyllistynyt kauheuksiin, toivonut mieheni kuolemaa, ilmoittanut hänen olevan, idiootti, paska, imbesilli ym ym.
Mutta suurin ero meidän käyttäytymisessä ja riitatilanteessa on se, että mä pyrin olemaan alkuun henkilökohtaisen loukkauksen yläpuolella ja riidat pidettäisiin asiassa. Mies taasen ottaa hyvin helposti lapset mukaan, sanoo lapsille että äitis ei osaa edes tätä, tai äitis ei ole edes tota saanut aikaiseksi ym ym. Mutta näistä provosoidun enkä ole tekemisistäni yhtään ylpeä. Päinvastoin. Joka on johtanut siihen, että yksikseni olen paljon miettinyt elämän tarkoitusta ja mielekkyyttä.
Olen puhunut erosta monen monta kertaa ja olen sitä mielä että lapsille ja itsellemme antaisimme paremman elämän jos eroaisimme. Mutta se ei ikään kuin ota tuulta alleen. Ehkä sen takia, kun yrittää pitää kulissia yllä. Kukaan ulkopuolisista ei ole tiennyt meidän kauheuksia, me osaamme perhejuhlissa käyttäytyä ja kun mies on lasten kanssa mitä parhain isä. Ja sen näkee ulkopuolisetkin, siitä ei todellakaan häntä voi syyttää että se olisi jotain kulissia, aidosta välittämisestä hän sen tekee.
Fyysinen väkivalta ja tietenkin henkinen väkivalta on kalvanut suhdettamme jo yli kolme vuotta. En ole koskaan saanut sanottua asiasta kenellekään, häpeästä ja pelosta mitä minusta ajatellaan. Äitini on tiennyt että suhde ei aina voi hyvin, mutta mitään radikaalia hänkään ei ole tiennyt. Nyt viikonloppuna sain sanottua asian ystävilleni. He eivät asiaa jättäneet siihen vaan ottivat yhteyttä vanhempiini. Ja samaan aikaan mä koen häpeää mutta helpotusta. Ei mikään nopeasti ratkea enkä suhteesta ole saman tien lähdössä. Asiat vaan on nyt päivänvalossa ja tiedän että mulla on tukijoukko takana mihin ratkaisuun ikinä päädytäänkin.
Se, että meidän suhde jatkuisi, on aika kaukaa haettu, mutta ei poissuljettu vaihtoehto. Mutta iso muutos on tapahduttava, onko se realistista, en tiedä.
Mutta ero, se on lähempänä kuin koskaan. Kunhan löytäisin sen foorumin, jossa ihmiset kertovat kokemuksistaan, sillä mua pelottaa ihan kamalasti. Nuorempana sitä meni ja eikä miettinyt, oli fiilis että kaikkki selviää. Nyt pelottaa, hyppy tuntemattomaan, miten mä pärjään, miten lapset, missä asutaan ym ym. Ihan kuin nyt elämä olis jotenkin helppoa ja turvattua... no way.
Mutta siis kerroin ystäville ja jälkikäteen ajateltuna ihmettelee että miksi ei saanut aikaisemmin sanottua. Kai se on se häpeä, se aiheuttaa ison muurin itselle.
Nyt on aika tyhjä olo. Mies ei tiedä että olen asian tuonut esille, otan rauhallisesti ja kerron oman kantani asiaan kirjeitse, sillä tiedän että puhuminen ei toimi, tämä asia, se että toinen oikeasti ja vakavasti ilmoittaa siitä että onnellisuus ja lasten onni on tärkeintä emmekä me pysty yhdessä sitä antamaan, on niin arka että se aiheuttaa toisessa heti primitiivisen reaktion ja suuri huuto ja riita on pystyssä. Ehkä kirje voi tuottaa paremman lopputuloksen.
Kumpikaan ei vissiin koskaan ole arvostanut ja kunnioittanut toista, rakkautta alkuun on varmasti ollut. Mutta ei se riitä eikä se että ollaan vaan, kumpikin muuttuu vuosien myötä, lasten myötä ja uudelleen on löydettävä yhteinen sävel. Muuten suhde ei voi hyvin. Toisille tietenkin tämä muutos itsessä ja kumppanissa on helppoa, muututaan ikään kuin yhdessä.
Meillä on taas käynyt aivan toisin. Muuttuminen on aiheuttanut kamalaa eripuraa, inhoa ja jopa vihaa. Ei ymmärretä toisiamme ja riidat ovat muuttuneet aivan kamaliksi. Henkinen väkivalta miehen puolelta laukaisi sen, että minä heikompana hyökkäsin fyysisesti kimppuun. Ja sen jälkeen riidat ovatkin olleet kummaltakin puolelta fyysisiä. En puolustele omaa käyttäytymistä enkä sysää vastuuta siitä miehelle. Itsehillintä petti tietyssä vaiheessa, siinä vaiheessa kun itsetunto oli murrettu ja mä aloin itsekin uskoa että mä olen paska, kusipää ja mitään saamaton paska, huora, vitun idiootti ja mulla ei tässä maailmassa ole mitään virkaa ja kaikille olisi parempi ettei mua olisi olemassa.
Olen itsekin syyllistynyt kauheuksiin, toivonut mieheni kuolemaa, ilmoittanut hänen olevan, idiootti, paska, imbesilli ym ym.
Mutta suurin ero meidän käyttäytymisessä ja riitatilanteessa on se, että mä pyrin olemaan alkuun henkilökohtaisen loukkauksen yläpuolella ja riidat pidettäisiin asiassa. Mies taasen ottaa hyvin helposti lapset mukaan, sanoo lapsille että äitis ei osaa edes tätä, tai äitis ei ole edes tota saanut aikaiseksi ym ym. Mutta näistä provosoidun enkä ole tekemisistäni yhtään ylpeä. Päinvastoin. Joka on johtanut siihen, että yksikseni olen paljon miettinyt elämän tarkoitusta ja mielekkyyttä.
Olen puhunut erosta monen monta kertaa ja olen sitä mielä että lapsille ja itsellemme antaisimme paremman elämän jos eroaisimme. Mutta se ei ikään kuin ota tuulta alleen. Ehkä sen takia, kun yrittää pitää kulissia yllä. Kukaan ulkopuolisista ei ole tiennyt meidän kauheuksia, me osaamme perhejuhlissa käyttäytyä ja kun mies on lasten kanssa mitä parhain isä. Ja sen näkee ulkopuolisetkin, siitä ei todellakaan häntä voi syyttää että se olisi jotain kulissia, aidosta välittämisestä hän sen tekee.
Fyysinen väkivalta ja tietenkin henkinen väkivalta on kalvanut suhdettamme jo yli kolme vuotta. En ole koskaan saanut sanottua asiasta kenellekään, häpeästä ja pelosta mitä minusta ajatellaan. Äitini on tiennyt että suhde ei aina voi hyvin, mutta mitään radikaalia hänkään ei ole tiennyt. Nyt viikonloppuna sain sanottua asian ystävilleni. He eivät asiaa jättäneet siihen vaan ottivat yhteyttä vanhempiini. Ja samaan aikaan mä koen häpeää mutta helpotusta. Ei mikään nopeasti ratkea enkä suhteesta ole saman tien lähdössä. Asiat vaan on nyt päivänvalossa ja tiedän että mulla on tukijoukko takana mihin ratkaisuun ikinä päädytäänkin.
Se, että meidän suhde jatkuisi, on aika kaukaa haettu, mutta ei poissuljettu vaihtoehto. Mutta iso muutos on tapahduttava, onko se realistista, en tiedä.
Mutta ero, se on lähempänä kuin koskaan. Kunhan löytäisin sen foorumin, jossa ihmiset kertovat kokemuksistaan, sillä mua pelottaa ihan kamalasti. Nuorempana sitä meni ja eikä miettinyt, oli fiilis että kaikkki selviää. Nyt pelottaa, hyppy tuntemattomaan, miten mä pärjään, miten lapset, missä asutaan ym ym. Ihan kuin nyt elämä olis jotenkin helppoa ja turvattua... no way.
Mutta siis kerroin ystäville ja jälkikäteen ajateltuna ihmettelee että miksi ei saanut aikaisemmin sanottua. Kai se on se häpeä, se aiheuttaa ison muurin itselle.
Nyt on aika tyhjä olo. Mies ei tiedä että olen asian tuonut esille, otan rauhallisesti ja kerron oman kantani asiaan kirjeitse, sillä tiedän että puhuminen ei toimi, tämä asia, se että toinen oikeasti ja vakavasti ilmoittaa siitä että onnellisuus ja lasten onni on tärkeintä emmekä me pysty yhdessä sitä antamaan, on niin arka että se aiheuttaa toisessa heti primitiivisen reaktion ja suuri huuto ja riita on pystyssä. Ehkä kirje voi tuottaa paremman lopputuloksen.
