hei! Olen mietiskellyt että miten ihmeessä muut ihmiset jaksavat - tai siis miten muut Kotiäidit jaksavat lastensa kanssa päivästä toiseen pimahtamatta?! Minä sentään olen aika rauhallinen ihminen ja tuntuu että olen jatkuvasti meidän vajaa 2 vuotiaan tytön kanssa ihan äärirajoilla...! :|
Meillä mies on aina töissä tai poissa, ja kotona ollessaan ei jaksa osallistua yhtään mihinkään, eli lapsen hoidan kokonaan minä.. Äidilleni saan joskus lapsen hoitoon, mutta hän on nyt itse tällä hetkellä aika "rampa" joten se on tosi harvinaista kuitenkin... muita sellaisia joille lapsen luottaisin (ja jonka kanssa hän suostuisi olemaan) ei oikein ole.. Välillä on tosi ahdistavaa kun lapsi kulkee aamusta ehtooseen kintereilläni ja päivät ovat saman toistoa. tytöllä on lisäksi uhmaikä, joka lisää "lystiä"...
Päivittäin tulee korotettua lapselle ääntä, jopa huudettua kun mitään ei usko ja samat pahat tekee sataan kertaan päivässä.. välillä mietin että olenko täysin hermoheikko, kun en yhden lapsen kanssa pysty pysymään rauhallisena ja kärsivällisenä?! olisi ihan eri juttu jos miehellä olisi joku normaali työ ja voisin jakaa lapsenhoidon hänen kanssaan, nyt en saa mieheltä niinkuin minkään sortin tukea... tuntuu ettei häntä edes kiinnosta kuunnella miten meidän päivä on mennyt milloinkin... Välillä totean että olen käytännössä yksinhuoltaja, joka lisäksi "hoitaa" vielä "miesvierasta"... :'(
Jos joku on samanlaisessa tilanteessa, niin miten jaksatte?
Meillä mies on aina töissä tai poissa, ja kotona ollessaan ei jaksa osallistua yhtään mihinkään, eli lapsen hoidan kokonaan minä.. Äidilleni saan joskus lapsen hoitoon, mutta hän on nyt itse tällä hetkellä aika "rampa" joten se on tosi harvinaista kuitenkin... muita sellaisia joille lapsen luottaisin (ja jonka kanssa hän suostuisi olemaan) ei oikein ole.. Välillä on tosi ahdistavaa kun lapsi kulkee aamusta ehtooseen kintereilläni ja päivät ovat saman toistoa. tytöllä on lisäksi uhmaikä, joka lisää "lystiä"...
Päivittäin tulee korotettua lapselle ääntä, jopa huudettua kun mitään ei usko ja samat pahat tekee sataan kertaan päivässä.. välillä mietin että olenko täysin hermoheikko, kun en yhden lapsen kanssa pysty pysymään rauhallisena ja kärsivällisenä?! olisi ihan eri juttu jos miehellä olisi joku normaali työ ja voisin jakaa lapsenhoidon hänen kanssaan, nyt en saa mieheltä niinkuin minkään sortin tukea... tuntuu ettei häntä edes kiinnosta kuunnella miten meidän päivä on mennyt milloinkin... Välillä totean että olen käytännössä yksinhuoltaja, joka lisäksi "hoitaa" vielä "miesvierasta"... :'(
Jos joku on samanlaisessa tilanteessa, niin miten jaksatte?