Miten eroon eron aiheuttamasta sosiaalisesta häpeästä?

3kk jo mennyt... En halua, uskalla, kehtaa tms lähteä esim kävelylle. Kaupassakäynti on aivan tuskaa. Tuntuu että ihmiset miettivät.... Tunnen heidän katseensa selässäni.

Tuntuu kuin olisin pahanteossa, vaikka en ole tehnyt mitään väärää. Eronnut vain, ilman draamaa. Alkaa tuntumaan että erakoidun. En oikein haluaisi lähteä mihinkään, eikä kukaan kyllä ole edes pyytänyt.
Ystävät ovat kaikonneet, silloin kun niitä eniten tarvitsisi...

Kertokaahan...

 

Itsetunto ongelmia?

 

Minkälaisessa lestadiolaisessa tuppukylässä mahdat asua.
Jokatapauksessa kuvittelet kaiken, ei kukaan mieti yhtään mitään kaupassa tai muualla.

 

Voisko joku eron kokenut kommentoida...?

Pahimmalta tuntuu puolituttujen utelut kassajonossa, "kumpi petti?" tai "Kummalla on uusi?"

Ei kummallakaan ja vittujako meidän ero sulle kuuluu....

 

Muuta isompaan kaupunkiin. Niin minä tein. Ei tarvi kokea tuollaista. :/

 

Saman kokenut.

 

Saman kokenut.

Kauanko tää kestää?

En olisi uskonut että nyt, tässä vaiheessa tulisi tällaisia tuntemuksia tai oloja... Suhde päättyi jo paljon ennen erilleen muuttoa.

Olen niin yksin...

 

3 kk on todella lyhyt aika. Erossa monesti itsetunto luhistuu ja se vaikuttaa juuri niin, että luulet sinulla olevan ero-leima otsassa. Siltä minustakin tuntui. Kunnes aika auttoi ja tajusin, ettei vieraita ihmisiä kiinnosta minä yhtään ja tuskin edes huomaavat minua siellä kaupassa. Utelijoille voit vain sanoa, etten jaksa nyt puhua asiasta.

 

Opettele sanomaan utelijoille, että eron syyt (tai mitä ikinä erosta kysyvätkään) ovat sinun ja entisen kumppanisi välisiä asioita, ja sen jälkeen käännät keskustelun uusille urille. Uteliaassa pikkukylässä varmasti tapahtuu selän takana jauhamista, mutta jos vain systemaattisesti pidät omat asiasi omana tietonasi, niin kenelläkään ei ole mitään juoruttavaa, ja teidän ero muuttuu juoruakkojen keskuudessa pikkuhiljaa yhä epäkiinnostavammaksi.

 

Tutulta kuulostaa tuo häpeä. Kun muutin lasten kanssa uuteen kotiin, ajattelin koko ajan, että naapurit arvioivat meitä ja sitä olenko hyvä äiti, kun olen eronnut.

Käy eroa kunnolla läpi ja vahvista itseäsi. Minulla oli suurimmat surut vasta vähän varsinaisen eron jälkeen, joten tuo 3 kk kuulostaa juuri siltä, että asia on alkanut tulla todeksi. Minulla on erosta nyt kolme vuotta ja ei enää tunnu tuolta, jos yhtään lohduttaa.

 

Suurta häpeää tunsin minäkin. Aika jännä juttu näin jälkikäteen miettin, siihen ei ole mitään syytä. Nyt kun katselen ympärilläni ihmisiä, jotka ovat eronneita tai esim. yksinhuoltajia en minäkään ajattele heitä mitenkään huonompina.
Yksi asia joka minuun ja itsetuntooni vaikutti paljon oli eräs työnhakutilanne. Siellä oli nainen haastattelijana ja sanoi mulle jälkeenpäin suoraan, että otti mut töihin koska olin äiti, eronnut ja yksinhuoltaja - hän halusi olla varma että palkkaa vahvan ja voimakkaan naisen tekemään niitä hommia. Tämä avasi omat silmäni, sen jälkeen osasin olla ylpeä omista ratkaisuistani ja siitä mikä olen.
Voimia sinulle omaan prosessiisi, mikään ero tai muukaan vastaava ei määrittele sinun arvoasi, sinä määrittelet sen itse omalla olemuksellasi ja arjen jokapäiväisillä valinnoilla. Eron yksityiskohdat eivät kuulu muille. Aika moni varmaankin sanoo, että sovussa erottiin ja totuus voi olla jotain aivan muuta.

 

Tässä on taustalla vuosien henkinen pahoinvointi ja pahoinpitely niin miehen kuin miehen suvunkin puolelta, jonkin verran fyysistä pahoinpitelyä, miehen osalta pettämistä usean eri naisen kanssa jne jne jne... Omiin vanhempiini en voi tukeutua koska ovat miehen puolella, minun pitäisi kuulemma tulla järkiini jne jne.

Lapsiakin tässä kuviossa on mukana.

Mulle vain riitti yksinäisyys ja roskapussina olo joten lähdin... Tuntuu niin paskalta ja tyhjältä.

 

Vaikeata se onkin ja varsinkin, kun eivät ne muut ole nähneet sinun kärsimystäsi. Mutta usko pois, tuo paha mieli ja paska olo ovat todellakin sen arvoisia kärsittäväksi. Sinua odottaa ihan 100% varmasti jotain paljon paljon parempaa tulevaisuudessa.
Kirjoituksestasi tuli oikein elävästi mieleen mun pahin kesä eron jälkeen, asuin kahden pienen lapsen kanssa vuokrakolmiossa vieraalla paikkakunnalla ja rahat riitti juuri juuri elämiseen. Kesä siinä kärvisteltiin, ulkoiltiin ja koitettiin nauttia siitä rauhasta ja sovusta joka kotona meidän kolmen kesken oli. Sitten vähitellen helpotti ja nyt ollaan 10 vuoden päästä niin eri maailmassa etten olisi silloin edes uskonut jos olisi joku kertonut. Sisulla vain eteenpäin ja se mitä nyt suret, antaa paljon suuremman arvon kaikelle hyvälle sitten myöhemmin kun sen aika on.

 

3 lasta ja kaksio.... Pankki ei myönnä lainaa ennenku vähintään 5% lainasummasta on säästössä. Pari vuotta menee... Sekin lisää tätä häpeää etten pysty ostamaan kotia lapsilleni.