Toggle sidebar

Miten elämä takaisin haltuun?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Nea-95.
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
[QUOTE="noo";30303526]Siihen sosiaalityöntekijään kannattaa muuten olla uudelleen yhteydessä. Sinä voit kokea, että välit meni raha-asioiden takia, mutta ei ne sosiaalityöntekijän puolelta ole menneet. Hän on töissä, ja sinä asiakas. Ei asiakkuus lopu raha-asioiden sössimiseen. Paitsi tietysti jos asiakas itse päättää niin eikä enää tule paikalle, silloin sosiaalityöntekijän on mahdotonta auttaa.[/QUOTE]

No joo, saatiin me nyt jotenkin ne välit kuntoon, mä sillekin huusin ja raivosin vaan tosi ilkeesti kun mulle ei ollu tullu rahaa... ja pinna kireellä... ja se sit kai pahotti mielensä siitä...

Muuten se on yrittäny olla tosi auttava ja mukava mua kohtaan, mut sekin aina kyselee ja painostaa, et oonko mä ollu tuol ulkona joskus jossain jonkun kanssa. Se on niinkun sellanen oletus, et kaikilla nuorilla on tosi hyvä ja sosiaalinen elämä! mutta kun ei näin ole... Vaikka olis ihan perus nättikin. Silti elämä tiputtaa vaan paskaa niskaan!
 
[QUOTE="sairaanhoitaja";30303529]Kuuleppa neitiseni. Sulla kun ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa elämäsi haltuun. Pienin askelin. Hae ensin sitä apua vaikka psykan päivystyksestä. Siellä sinut ohjataan eteenpäin hoitoon. Pienistä asioista kaikkii lähtee ja jos haluaisit nähdä itsesi bilerinsessana, niin valintahan on täysin sinun. Kunhan pääset ensin alkuun, niin kaikki on mahdollista.[/QUOTE]

Päivystykseen? Eiköhän sitä oteta ensimmäiseks yhteyttä terveyskeskukseen?

Mä oon yrittäny 3v jo mun elämää parsia kokoon ja parantaa...

Tuloksetta.
 
[QUOTE="kiki";30303536]Kannattaa niille nettiystäville, jotka haluaa sinut tavata niin kertoa paniikkikohtauksistasi niin ymmärtävät miksi et halua nähdä heitä... ole rehellinen kaikille ahdistuneisuushäiriöstä / paniikki häiriöstä niin sinua ymmärretään paremmin. Älä anna periksi! Minäkin olen paniikkihäiriöinen ja hävettää kun takeltelen sanoissaa esityksissä ja kammoan suorastaan esittäytymisiä :( olen muita vanhempi ja rumempi ja huonoitsetuntoinen kurssillani. Silti en anna periksi ja rakastan itseäni tällaisenaan. Onneksi minulla on perhe ja lapset, joita hoitaessa kaikki muu katoaa. Toivon sinulle vilpittömästi kaikkea hyvää ja ennen kaikkea että löytäisit kohtalotovereita. Se on mahdollista vain jos annat siihen mahdollisuuden älä pelkää eopäonnistumista!!! Mitä siitä ainakin yritit. Yritä niin kauan että saat ystäviä!!! Lue raamattua sieltä saa lohtua.[/QUOTE]

Oon sanonut. MUTTA MUA PAINOSTETAAN SILTI.

Ne vähäksi aikaa ehkä lopettaa... sit alottavat uudestaan!

Ja empä tiedä onko munlaisella kohtalon tovereita... tuntuu että tälläsiä paskapäitä syntyy kerran 100 vuodessa...

Tai montako Johanna Tukiaista sä tiedät?

Niimpä. Ei kenenkään elämä voi mennä näin paskasti ja olla paskaa...

Ja mä en usko mihinkään jeesus hömpänpömppään. Jos Jeesus on olemassa, niin se on todennäkösesti hylännyt jo mut pienestä pitäen. Vai kerrotko, miks mun elämä on muuten ollut sit näin paskaa?
 
[QUOTE="sairaanhoitaja";30303541]Mutta mä toisaalta tiedän, että sua vähät kiinnostaa se, että mitä me täällä palstalla sanotaan. Todennäköisesti haluaisit löytää asian helpon ratkaisun ilman että joudut tekemään töitä sen eteen. Eikö vaan? Mutta sitä ei ole; helppoa ratkaisua siis.[/QUOTE]

No sen mä kyllä tiedän. Kun mun koko elämä on ollu yhtä vitun kamppailua... vauvasta tähän päivään saakka.

Mulle ei mikään oo tuntunu tulevan eteen enää moneen vuoteen kun manun illallinen.

Joillain se elämä liukuu omalla painollaan mukavasti eteenpäin, jotkut joutuu kamppailemaan koko VI-TUN ajan...!
 
Niin että haluatko sä nyt oikeasti parannusta, vai vain valitusta? Minusta kun kuulostaa sille, että haluat vain valittaa. Et oo tarttunut yhteenkään vinkkiin täällä, esim. siitä terapiaan, lääkäriin tai ryhmäkuntoutukseen hakeutumisesta. Valivalivali. Oot tainnu valittaa täällä ennenkin? Ei ne asiat itsestään muutu.
 
Oon pahoillani sun puolesta. Oot vielä tosi nuori ja sulla on mahdollisuudet muuttaa sun elämää. Mut varmaankin se vaatii sulta paljon kasvamista eikä tuu olemaan helppoa. Kun itsetunto on nollissa niin on iso duuni saada sitä nousemaan. Mut se on mahdollista, myös sulle!

Koulusta mun piti sanoa. Mä olin ala-asteella kiulukiusattu, mulla oli yks kaveri joka uskalsi olla mun kans välitunneilla. Yläaste oli ihan kauheeta. Yläaste on oikeesti ihmiselämän viheliäisintä aikaa. Mut lukio oli aika jees ja yliopisto-opiskelu olikin sit ihan mahtavaa. Et mun mielestä sä oot nyt kahlannut koulussa ne huonoimmat vaiheet läpi, ja nyt vasta se opiskelu alkais olla mukavaa. Siks musta kannattais ehdottomasti kokeilla sitä!

Mun hyvällä kaverilla on paha paniikkihäiriö ja se suoritti sisustusarkkitehdin tjsp tutkinnon aikuisena, mukautettuna pienryhmässä, jossa kaikilla oli erilaisia sairauksia. Hyvin pärjäs ja nyt työelämässä ei hänellä ahdistus kasva niin isoksi enää. Tällaisiakin voisit jossain vaiheessa selvitellä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Suosittelen:
Suosittelen että menet lääkäriin ja kerrot että et ole valmis toimimaan ilman terapiaa/apua. Etkö saa uutta sosiaalityöntekijää tueksi? Miten teillä ylipäätään meni välit? Sosiaalityöntekijä kuitenkin tekee työtänsä, että ei siitä hommasta ihan niin vaan pitäisi voida irtisanoutua? Onko sulla lääkitystä? Kyllä sä saat terapiaan tukea sosiaalitoimistosta tai kelalta.

Sulla on selkeästi itetunnon kanssa ongelmia, joita pitäisi käsitellä. Ei siitä ystävien etsimisestä tai töistä/opiskelusta oikein tule mitään jos häpeää itseään niin paljon ettei uskalla nähdä ketään tai psyyke ei kestä kavereiden tapaamista tai opiskelua/työssäkäyntiä.

Nyt mars lääkäriin ja kerrot että tarvitset apua.
Click to expand...

No olen vetänyt erillaisia mielialalääkkeitä myös, ketipinoria, mirtazapiiniä...

Ja lääkärillä on tullut käytyä, nyt viimeksi psykiatrisella poliklinikalla. Mutta ne sano siellä, että mä en niin tätä hoitoa nyt näytä tarviivan tai ne ei oikein tiedä, miten ne vois auttaa mua...

ELI HIENOA.

Ja sairaslomaa ne ei suositellu et mulle määrättäis. Mut emmä tiedä, auttaisko se mun tilannetta muutenkaan enää, kun oon ollu jo 3v eristäytyny kaikesta sosiaalisesta elämästä, vai pahentaisko vaan...

En minä enää tiedä!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
 
[QUOTE="Realisti";30303629]Niin että haluatko sä nyt oikeasti parannusta, vai vain valitusta? Minusta kun kuulostaa sille, että haluat vain valittaa. Et oo tarttunut yhteenkään vinkkiin täällä, esim. siitä terapiaan, lääkäriin tai ryhmäkuntoutukseen hakeutumisesta. Valivalivali. Oot tainnu valittaa täällä ennenkin? Ei ne asiat itsestään muutu.[/QUOTE]

Haluan parantumista, mutta en tiedä riittääkö mulla voimat siihen.

Mutta haluan kyllä myös valittaa, hakkaa, tappaa...

Ja mut määrättiin kyllä ahdistuksenhallinta kurssille, mutta emmä tiedä pystynkö mä menee sinne ryhmään... siellä joutuu tosiaan leimautumaan ja kertomaan vissiin aika avoimestikin toisille omasta elämästään...
 
[QUOTE="tttt";30303635]Oon pahoillani sun puolesta. Oot vielä tosi nuori ja sulla on mahdollisuudet muuttaa sun elämää. Mut varmaankin se vaatii sulta paljon kasvamista eikä tuu olemaan helppoa. Kun itsetunto on nollissa niin on iso duuni saada sitä nousemaan. Mut se on mahdollista, myös sulle!

Koulusta mun piti sanoa. Mä olin ala-asteella kiulukiusattu, mulla oli yks kaveri joka uskalsi olla mun kans välitunneilla. Yläaste oli ihan kauheeta. Yläaste on oikeesti ihmiselämän viheliäisintä aikaa. Mut lukio oli aika jees ja yliopisto-opiskelu olikin sit ihan mahtavaa. Et mun mielestä sä oot nyt kahlannut koulussa ne huonoimmat vaiheet läpi, ja nyt vasta se opiskelu alkais olla mukavaa. Siks musta kannattais ehdottomasti kokeilla sitä!

Mun hyvällä kaverilla on paha paniikkihäiriö ja se suoritti sisustusarkkitehdin tjsp tutkinnon aikuisena, mukautettuna pienryhmässä, jossa kaikilla oli erilaisia sairauksia. Hyvin pärjäs ja nyt työelämässä ei hänellä ahdistus kasva niin isoksi enää. Tällaisiakin voisit jossain vaiheessa selvitellä.[/QUOTE]

No mukava lukee jostain tämmösestäkin. :)

Ja kaikki aina pahoittelee mun puolesta. Tai sitten haukkuu sairaaksi ja hulluksi, yleensä keskustelupalstoilla tai nettikaverit, todella usein ja mulla rupee menee jo pää ihan sekasin niistä jutuista!!!

Rupeen niinkun itekkin uskomaan että oon nyt tosi sairas ja hullu. Mistä mulle ei tietenkään tuu kovin hyvä mieli...

Miks mun elämä ei vaan voinu mennä yksinkertasesti toisella tavalla!?

Ja mä mietin vaan et uskaltaisinko mä siellä terapiassa kaiken kertoo, niinku asiat on... vai viedäänkö mut jonnekki pakkohoitoon tai vaikeuttaako se mun hoitosuhdetta jos haluaisin esim. kokeilla homeopatiaa pälvikaljuun ja parantamaan mun mielialaa... Oon saanu siitä esim. ihottumiin joskus oikeasti apua + mielialaan (koska siinä katsotaan kokonaisuutta.) ja kaikkihan ei siihen usko, mutta joo. Jokaisen aikuisen ihmisen oma asia millä itseään hoitaa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Nea-95.:
Kyl musta tuntuu et mun koulut on käyty. Valitettavasti. Aidosti mulla ei oo hyviä muistoja kunnolla ala-asteelta, eikä ylä-asteelta varsinkaan...

Minä en vain pysty siihen.

Ja mä mietin, et jos terapiassa kertosin KAIKEN rehellisesti, mitä sit tapahtuis mulle...

Ja stressin takia tää mun terveyskin tuhottiin. Sitä stressiä tuli pääasiassa kiusaamisesta, mut sit myös huonoista ihmissuhteista... Emmä tiedä miten mä olisin pystynyt kokonaan välttämään sen. Ja pälvikalju, ei oo siis ainut sairaus mitä mulla on... Niitä on monia muitakin, mut toi on yks esimerkki, mikä rajottaa aika mukavasti mun vitun sosiaalista elämää...! koska häpeä siitä, että mä olen tälläinen "vammainen", outo ja vitun kummajainen...! ja huomaan et niitä sairauksia on puhjennu, kun mulla on henkisesti ollu tosi paha olla... TÄÄ ON VAIN TOSI. Ihmetteleekö sitä ees joku?
Click to expand...

Huonot muistot ala- ja yläasteelta eivät ole syy jättäytyä koulutuksesta. Niistä voi päästä yli, ja jos ne edelleen aiheuttavat paniikkia vastaavissa tilanteissa, niin siihen paniikkiin on niitä lääkkeitä.

Sun täytyy nyt ensimmäiseksi selvittä itsellesi, mitä haluat. Haluatko ottaa oman elämäsi ohjat omiin käsiisi ja saada sen elämäsi haltuun? Vai haluatko muhia uhrin asemassa ja voivotella itseäsi?

Tiedän todella tuon tunteen, että on epäreilua, että kaikki on niin vaikeaa. Mutta elämä on epäreilua. Se ei itseensä käpertymällä muutu. Me emme voi valita menneisyyttämme, mutta tässä hetkessä valinnan mahdollisuuksia on aina. Mitä sinä päätät rakentaa niistä aineista, mitä sinulla ON?

Olen itsekin rämpinyt useamman vuoden terapiaa läpi, eikä koulut ole ihan ensiyrittämällä onnistuneet. Mutta pikkuhiljaa, pienin askelin, ja niin sitä pääseekin eteenpäin. Kunhan vaan et jää yksin itseäsi surkuttelemaan, vaan menet yhä uudestaan lääkäriin, terapeutille, sosiaalityöntekijälle jne. He kaikki voivat auttaa sinua vain, jos sinäkin autat itseäsi. Väkipakolla sinua ei voi auttaa kukaan.
 
[QUOTE="Huoh";30303665]Ärsyttäviä tälläset provot. Ei kukaan oikeesti voi olla tollanen? No mut onnistut kyllä varmasti ihmisten vitutuksen määrää kasvattamaan, eli onnea.[/QUOTE]

Mikä sun mielestä tässä on provoa?

Ei kukaan oikeesti voi olla tollanen? < ja miksi ei voi olla? millanen? mutta täähän kommentti tuntui oikein hyvältä..

Ja sen kyllä tiedän jo etukäteen, että aika moni mua vihaa... Ei sekään kovin hyvältä tunnu!
 
[QUOTE="noo";30303681]Huonot muistot ala- ja yläasteelta eivät ole syy jättäytyä koulutuksesta. Niistä voi päästä yli, ja jos ne edelleen aiheuttavat paniikkia vastaavissa tilanteissa, niin siihen paniikkiin on niitä lääkkeitä.

Sun täytyy nyt ensimmäiseksi selvittä itsellesi, mitä haluat. Haluatko ottaa oman elämäsi ohjat omiin käsiisi ja saada sen elämäsi haltuun? Vai haluatko muhia uhrin asemassa ja voivotella itseäsi?

Tiedän todella tuon tunteen, että on epäreilua, että kaikki on niin vaikeaa. Mutta elämä on epäreilua. Se ei itseensä käpertymällä muutu. Me emme voi valita menneisyyttämme, mutta tässä hetkessä valinnan mahdollisuuksia on aina. Mitä sinä päätät rakentaa niistä aineista, mitä sinulla ON?

Olen itsekin rämpinyt useamman vuoden terapiaa läpi, eikä koulut ole ihan ensiyrittämällä onnistuneet. Mutta pikkuhiljaa, pienin askelin, ja niin sitä pääseekin eteenpäin. Kunhan vaan et jää yksin itseäsi surkuttelemaan, vaan menet yhä uudestaan lääkäriin, terapeutille, sosiaalityöntekijälle jne. He kaikki voivat auttaa sinua vain, jos sinäkin autat itseäsi. Väkipakolla sinua ei voi auttaa kukaan.[/QUOTE]

Kyllä ne on. Jos ihmistä on tarpeeksi kriittisessä kehitysvaiheessa loukattu, eikä pysty enää kouluun menemään, kun sinne ei ole luojan kiitos myöskään enää mikään pakko mennä, niin se on ihan hyvä syy!

Mä yritän nyt ennemmin sitä työelämää... Mistä minulla ei vielä huonoja kokemuksia/muistoja ole. Saa nähdä miten se sitten onnistuu tällä paskotulla elämällä ja psyykkeellä...

Ja kerrotko miten saan sen epäreiluuden loppumaan mun elämästä, kun eikö sitä ole tullut sinun mielestäsi ihan liikaa, eikä ole helpottanut vieläkään?????

Tähän tosiaan haluaisin vastauksen.

Jos tämä epäreiluus olisi loppunut aika päiviä sitten, ehkä olisin tälläkin hetkellä todella iloinen, onnellinen ja terve. TODENNÄKÖSESTI. Siis oikeasti. Mutta kaikella kun on syy ja seuraus kaikkeen.

Se mun elämän paskoutuminen lähti pikkuhiljaa rakentumaan jo sillon, kun en saanu kotona tasapainosia vanhempia ja perheolosuhteita missä kasvaa... Vai, what you think?
 
Alkuperäinen kirjoittaja Nea-95.:
Kyllä ne on. Jos ihmistä on tarpeeksi kriittisessä kehitysvaiheessa loukattu, eikä pysty enää kouluun menemään, kun sinne ei ole luojan kiitos myöskään enää mikään pakko mennä, niin se on ihan hyvä syy!

Mä yritän nyt ennemmin sitä työelämää... Mistä minulla ei vielä huonoja kokemuksia/muistoja ole. Saa nähdä miten se sitten onnistuu tällä paskotulla elämällä ja psyykkeellä...

Ja kerrotko miten saan sen epäreiluuden loppumaan mun elämästä, kun eikö sitä ole tullut sinun mielestäsi ihan liikaa, eikä ole helpottanut vieläkään?????

Tähän tosiaan haluaisin vastauksen.

Jos tämä epäreiluus olisi loppunut aika päiviä sitten, ehkä olisin tälläkin hetkellä todella iloinen, onnellinen ja terve. TODENNÄKÖSESTI. Siis oikeasti. Mutta kaikella kun on syy ja seuraus kaikkeen.

Se mun elämän paskoutuminen lähti pikkuhiljaa rakentumaan jo sillon, kun en saanu kotona tasapainosia vanhempia ja perheolosuhteita missä kasvaa... Vai, what you think?
Click to expand...

Epäreiluutta et saa pois, etkä voi muuttaa lapsuuttasi. Näin se on. Mutta sinä voit valita, mitä teet tässä ja nyt: voit jäädä surkuttelemaan epäreiluutta, rypeä epäonnessasi ja olla uhri. Tai sinä voit hakea apua, opetella elämään sovussa taustasi kanssa ja jatkaa eteenpäin tästä, missä olet nyt. Et voi saada toisenlaista historiaa, mutta tulevaisuutesi on avoin. Mutta se on SINUN käsissäsi. Ei ole mitään pelastavaa enkeliä, joka tulee ja muuttaa sinut toiseksi ihmiseksi. Sinun pitää itse tehdä tuo työ.

Voit toki pyöriä noissa ajatuksissa, että JOS asiat olisivat olleet erilailla, NIIN... Mutta se jos meni jo, mitä siihen ripustautuminen auttaa? Se tekee sinusta vain katkeran.

Jos koulu tuntuu yhä mahdottomuudelta, niin suosittelen oppisopimuskoulutusta työn ohessa. Ihan kouluttamattomaksi ei tänä päivänä kannatta jättäytyä.
 
[QUOTE="noo";30303718]Epäreiluutta et saa pois, etkä voi muuttaa lapsuuttasi. Näin se on. Mutta sinä voit valita, mitä teet tässä ja nyt: voit jäädä surkuttelemaan epäreiluutta, rypeä epäonnessasi ja olla uhri. Tai sinä voit hakea apua, opetella elämään sovussa taustasi kanssa ja jatkaa eteenpäin tästä, missä olet nyt. Et voi saada toisenlaista historiaa, mutta tulevaisuutesi on avoin. Mutta se on SINUN käsissäsi. Ei ole mitään pelastavaa enkeliä, joka tulee ja muuttaa sinut toiseksi ihmiseksi. Sinun pitää itse tehdä tuo työ.

Voit toki pyöriä noissa ajatuksissa, että JOS asiat olisivat olleet erilailla, NIIN... Mutta se jos meni jo, mitä siihen ripustautuminen auttaa? Se tekee sinusta vain katkeran.

Jos koulu tuntuu yhä mahdottomuudelta, niin suosittelen oppisopimuskoulutusta työn ohessa. Ihan kouluttamattomaksi ei tänä päivänä kannatta jättäytyä.[/QUOTE]

Mutta entäpä jos kyse on kohtalosta?

Jos mä vaikka kuinka yrittäisin kapinoida vastaan, en saa täysin sitä muutettua, enkä ihteäni, mun kuuluu olla vaan tämmönen ja ehkä mun elämän mennä sitten huonommin..?

Koska mä olen yrittänyt kyllä tehdä työtä elämäni eteen ja muuttaa itseäni! joka päivä. Se ei ole tuntunut kunnolla onnistuvan vieläkään... En tiedä, kauan minä jaksan. Onko kaikki kuitenkaan oikeasti täysin minusta kiinni?

Ja eikö työnteko ja työkokemus voi korvata sitten sen koulutuksenkin? mie vihaan tuota jankkausta tästä päivästä... Ihan hyvin ennenkin pärjäsi ilman mitään koulutuksia!
 
Alkuperäinen kirjoittaja Nea-95.:
Ja mut määrättiin kyllä ahdistuksenhallinta kurssille, mutta emmä tiedä pystynkö mä menee sinne ryhmään... siellä joutuu tosiaan leimautumaan ja kertomaan vissiin aika avoimestikin toisille omasta elämästään...
Click to expand...

Mene. Mene mene mene. Pliis? :)
Miten niin joutuu leimautumaan? Ei kukaan ulkopuolinen susta näe että aha, toi on sellasella kurssilla.
Eikä siellä nyt heti tyyliin ekana päivänä ole pakko koko elämäntarinaansa todellakaan kertoa. Kaikissa ryhmissä muutenkin jotkut aina ovat avoimempia ja toiset varautuneempia. Voit hyvin kertoa että ahdistaa jutella itsestäsi paljon, tuollaisessa paikassa todellakin ymmärretään. Pyrkimys kuitenkin on se että kaikki ovat suht avoimia, koska kurssista ei paljon saa irti jos ei anna itsestään mitään.

Varmasti sinne meneminen on hankalaa, ja siellä avautuminen on hankalaa, mutta YRITÄ. Haasta itseäsi niin paljon kuin suinkin pystyt. Tuo kuulostaa nimittäin ihan hyvältä askeleelta eteenpäin.

Meille "ongelmaisille" ei valitettavasti yleensä ole helppoa tietä parempaan elämään, vaan joka askel on järjetöntä kamppailua ja samalla kamppaillessa tuntuu aina syntyvän pari lisäporrasta hankaloittamaan nousua. Mustakin tuntuu välillä epäreilulta, mutta tällaista tämä on.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Nea-95.:
Kyllä ne on. Jos ihmistä on tarpeeksi kriittisessä kehitysvaiheessa loukattu, eikä pysty enää kouluun menemään, kun sinne ei ole luojan kiitos myöskään enää mikään pakko mennä, niin se on ihan hyvä syy!

Mä yritän nyt ennemmin sitä työelämää... Mistä minulla ei vielä huonoja kokemuksia/muistoja ole. Saa nähdä miten se sitten onnistuu tällä paskotulla elämällä ja psyykkeellä...

Ja kerrotko miten saan sen epäreiluuden loppumaan mun elämästä, kun eikö sitä ole tullut sinun mielestäsi ihan liikaa, eikä ole helpottanut vieläkään?????

Tähän tosiaan haluaisin vastauksen.

Jos tämä epäreiluus olisi loppunut aika päiviä sitten, ehkä olisin tälläkin hetkellä todella iloinen, onnellinen ja terve. TODENNÄKÖSESTI. Siis oikeasti. Mutta kaikella kun on syy ja seuraus kaikkeen.

Se mun elämän paskoutuminen lähti pikkuhiljaa rakentumaan jo sillon, kun en saanu kotona tasapainosia vanhempia ja perheolosuhteita missä kasvaa... Vai, what you think?
Click to expand...

Älä kehtaa. Aika monella muullakin on ollut todella vaikeaa elämässään ja silti he jaksavat porskuttaa eteenpäin. Jatkuva valittaminen ja asioiden väistely ei tuo kenellekään mitään. Yhtään mitään et sillä saavuta. Mutta toisaalta, ihan kuin joku sanoikin, et sinä apua halua, vaan haluat että joku kuuntelee kuinka VITUN vaikeaa sulla on ollut ja sen takia et jaksa MITÄÄN. Just. Kukaan, siis ei kukaan pysty elämääsi enempää vaikuttamaan kuin sinä itse. Se vaatii työtä ja sitä pitää jokaisen perseen pystyä itsensä eteen tekemään.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Nea-95.:
Mutta entäpä jos kyse on kohtalosta?

Jos mä vaikka kuinka yrittäisin kapinoida vastaan, en saa täysin sitä muutettua, enkä ihteäni, mun kuuluu olla vaan tämmönen ja ehkä mun elämän mennä sitten huonommin..?

Koska mä olen yrittänyt kyllä tehdä työtä elämäni eteen ja muuttaa itseäni! joka päivä. Se ei ole tuntunut kunnolla onnistuvan vieläkään... En tiedä, kauan minä jaksan. Onko kaikki kuitenkaan oikeasti täysin minusta kiinni?

Ja eikö työnteko ja työkokemus voi korvata sitten sen koulutuksenkin? mie vihaan tuota jankkausta tästä päivästä... Ihan hyvin ennenkin pärjäsi ilman mitään koulutuksia!
Click to expand...

Tuo on juuri se kohta, mistä kaikki on kiinni: sinä voit uskoa kohtaloon, heittäytyä surkutteluun ja olla uhri. Tai voit valita yrittää joka päivä uudelleen.

Kaikki ei tietenkään ole sinusta kiinni, mutta se, mitä teet elämälläsi, on. Eli siis se, jäätkö säälimään itseäsi (ja selittämään asian "kohtalolla"), vai haetko apua ja tukea.
Toivon sinulle sydämeni pohjasta voimia ja uskallusta yrittää. Se on pelottavaa, turhauttavaa, surullista ja vaikeaa, mutta pikkuhiljaa sillä tavalla pääsee eteenpäin. Sitten joku kaunis päivä huomaa ponnistaneensa ulos siitä suosta.

Voit tietenkin jättää tuon koulu-asian sikseen ja keskittyä nyt terapiaan ja töihin. Nykypäivä on aika erilainen paikka kuin ennen, ennen ei tosiaan tarvinnut koulutusta, ja silti riitti töitä. Nyt asiat ovat toisin. Mutta sinä olet vielä nuori, ehdit hyvin hankkia koulutuksen vaikka joskus paljon myöhemminkin. Asia kerrallaan.
 
[QUOTE="rrr";30303741]Mene. Mene mene mene. Pliis? :)
Miten niin joutuu leimautumaan? Ei kukaan ulkopuolinen susta näe että aha, toi on sellasella kurssilla.
Eikä siellä nyt heti tyyliin ekana päivänä ole pakko koko elämäntarinaansa todellakaan kertoa. Kaikissa ryhmissä muutenkin jotkut aina ovat avoimempia ja toiset varautuneempia. Voit hyvin kertoa että ahdistaa jutella itsestäsi paljon, tuollaisessa paikassa todellakin ymmärretään. Pyrkimys kuitenkin on se että kaikki ovat suht avoimia, koska kurssista ei paljon saa irti jos ei anna itsestään mitään.

Varmasti sinne meneminen on hankalaa, ja siellä avautuminen on hankalaa, mutta YRITÄ. Haasta itseäsi niin paljon kuin suinkin pystyt. Tuo kuulostaa nimittäin ihan hyvältä askeleelta eteenpäin.

Meille "ongelmaisille" ei valitettavasti yleensä ole helppoa tietä parempaan elämään, vaan joka askel on järjetöntä kamppailua ja samalla kamppaillessa tuntuu aina syntyvän pari lisäporrasta hankaloittamaan nousua. Mustakin tuntuu välillä epäreilulta, mutta tällaista tämä on.[/QUOTE]

No yritetään. :) mulla on enskuussa sairaanhoitajan tapaaminen, jossa voidaan yhdessä keskustella siitä kurssista ja voin esittää kysymyksiä...

Sitoudunkohan mä sillon jo johonkin? että en voikkaan lopettaa sitä ryhmää, jos ei hyvältä tunnu..

Helvetti, mut sit moni ulkopuolinen ihminen tietää mun elämästä ja mun vaikeuksista! ja se lisää oikeesti, vaikeuksia ja paineita... kun kiva jos sä sit jonkun kumppanin tai muiden ystävien kanssa joskus törmäisit ( jos sellasia nyt satun ikinä siis saamaan ) noihin tyyppeihin tai tyyppiin... joka tietää mun elämästä KAIKEN.

Koska itekkin sanoit, et siitä ei oo hyötyy, jos mä en avaudu siellä. Tai joku sano...

Siks mä mietin yksilöterapiaa sit... mut ymmärtääks se terapeutti sit sitä, jos mä tahtoisin hoitaa itseäni luontaislääkinnällä, kemiallisten lääkkeiden sijaan vai pitääkö entistä höperömpänä...!
 
[QUOTE="rrr";30303741]Mene. Mene mene mene. Pliis? :)
Miten niin joutuu leimautumaan? Ei kukaan ulkopuolinen susta näe että aha, toi on sellasella kurssilla.
Eikä siellä nyt heti tyyliin ekana päivänä ole pakko koko elämäntarinaansa todellakaan kertoa. Kaikissa ryhmissä muutenkin jotkut aina ovat avoimempia ja toiset varautuneempia. Voit hyvin kertoa että ahdistaa jutella itsestäsi paljon, tuollaisessa paikassa todellakin ymmärretään. Pyrkimys kuitenkin on se että kaikki ovat suht avoimia, koska kurssista ei paljon saa irti jos ei anna itsestään mitään.

Varmasti sinne meneminen on hankalaa, ja siellä avautuminen on hankalaa, mutta YRITÄ. Haasta itseäsi niin paljon kuin suinkin pystyt. Tuo kuulostaa nimittäin ihan hyvältä askeleelta eteenpäin.

Meille "ongelmaisille" ei valitettavasti yleensä ole helppoa tietä parempaan elämään, vaan joka askel on järjetöntä kamppailua ja samalla kamppaillessa tuntuu aina syntyvän pari lisäporrasta hankaloittamaan nousua. Mustakin tuntuu välillä epäreilulta, mutta tällaista tämä on.[/QUOTE]

Ja minä en ainakaan tämmöstä elämää halua! minä mielummin tapan itteni, jos tää koko loppuelämä on tämmöstä kamppailua... koska mä en enää jaksa...

Mä en nää sillon niinku syytä elää. Jos joka päivä vaan sattuu ja on vaikeaa.

Ei sellanen elämä oo elämisen arvonen.

Mullon kohta 20-vuotta ollu elämä, aina, jollain tavalla paskaa, nii emmä ota ainakaan sitä 20-vuotta lisää ja jokaisen pitää ymmärtää se asia...

Ja mä en tiedä mistä tää johtuu. Et kaikki on menny näin niinku ne on menny. Mut outoo on.

Ja kaikkihan on lähteny laskee jo siitä, kun mä oon ruvennu tajuu asioita ja ymmärtäny ettei meidän kotona kaikki oo ihan ookoo, niin alamäki on alkanu jo sillon...
 
Alkuperäinen kirjoittaja Nea-95.:
Ja minä en ainakaan tämmöstä elämää halua! minä mielummin tapan itteni, jos tää koko loppuelämä on tämmöstä kamppailua... koska mä en enää jaksa...

Mä en nää sillon niinku syytä elää. Jos joka päivä vaan sattuu ja on vaikeaa.

Ei sellanen elämä oo elämisen arvonen.

Mullon kohta 20-vuotta ollu elämä, aina, jollain tavalla paskaa, nii emmä ota ainakaan sitä 20-vuotta lisää ja jokaisen pitää ymmärtää se asia...

Ja mä en tiedä mistä tää johtuu. Et kaikki on menny näin niinku ne on menny. Mut outoo on.

Ja kaikkihan on lähteny laskee jo siitä, kun mä oon ruvennu tajuu asioita ja ymmärtäny ettei meidän kotona kaikki oo ihan ookoo, niin alamäki on alkanu jo sillon...
Click to expand...

minä mielummin tapan itteni, jos tää koko loppuelämä on tämmöstä kamppailua
Että miksikö sinne psykan päivystykseen?
 
[QUOTE="noo";30303758]Tuo on juuri se kohta, mistä kaikki on kiinni: sinä voit uskoa kohtaloon, heittäytyä surkutteluun ja olla uhri. Tai voit valita yrittää joka päivä uudelleen.

Kaikki ei tietenkään ole sinusta kiinni, mutta se, mitä teet elämälläsi, on. Eli siis se, jäätkö säälimään itseäsi (ja selittämään asian "kohtalolla"), vai haetko apua ja tukea.
Toivon sinulle sydämeni pohjasta voimia ja uskallusta yrittää. Se on pelottavaa, turhauttavaa, surullista ja vaikeaa, mutta pikkuhiljaa sillä tavalla pääsee eteenpäin. Sitten joku kaunis päivä huomaa ponnistaneensa ulos siitä suosta.

Voit tietenkin jättää tuon koulu-asian sikseen ja keskittyä nyt terapiaan ja töihin. Nykypäivä on aika erilainen paikka kuin ennen, ennen ei tosiaan tarvinnut koulutusta, ja silti riitti töitä. Nyt asiat ovat toisin. Mutta sinä olet vielä nuori, ehdit hyvin hankkia koulutuksen vaikka joskus paljon myöhemminkin. Asia kerrallaan.[/QUOTE]

No tavallaan mun on pakko uskoa kohtaloon. Koska mulla on elämässä käyny sellasia asioita, mitä ei voi järjellä selittää... Oikeasti.

Mut tottakai mä uskon myös, et ihminen voi teoillaan, tiettyyn pisteeseen vaikuttaa hyvinkin paljon omaan kohtaloonsa!

Ja se olisi mun unelma, jos jonain päivänä huomaisin et oon ponnistanu tästä ylös ja elämä luistaa vihdoinkin, yhtä hyvin kun hyvä onnisella. :heart: mut emmä tiedä, onks se realistista? jos tähänkin asti, kaikki on menny päin helvettiä...

Ja toi mitä tulee nykypäivän kouluttautumiseen ja nykypäivään yleensä, niin mä vihaan oikeastaan nykypäivää, enkä halua elää siinä ja haluun uskoo siihen että töitä tippuu, vaikka ei ois koulutusta ja ihmisillä on erillaisia syitä, miks ne ei oo pystyny jatkaa jatkokoulutuksiin, vaikka ois halunnu ja on muitakin syitä todella kuin lusmuilu ja jos ei töitä tipu, niin sillon on vika jossain muualla ja pistää vihaa mut vaan sitä jotain muuta enemmän ja maailma ei toimi sillon niinkun pitäis...

Ja kaikki jankkaa tosta kun mä oon nuori. NO KYLLÄ NUORIAKIN JA PIENIÄ LAPSIA KUOLEE SYÖPÄÄN! joten kyllä se elämä nuorenakin ja pienenä lapsena voi olla paskaa ja loppua siihen.
 

Nappaa liput koko perheen ilmaiseen leffanäytökseen Helsingissä tai Oulussa!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa