Miten auttaa lasta sietämään pettymyksiä ilman hillitöntä raivoa?

Ei huonoon käytökseen reagoiminen sulje pois sitä, että lapselle opetetaan pettymysten sietoa ja häntä tuetaan siinä. En edelleenkään näe raivoavia lapsia minään terroristeina

Kuten aiemmin kirjoittelin, meillä on päästy näillä keinoin hyviin tuloksiin. En edes uskalla kuvitella, minkälaista elämä olisi kohta 6-vuotiaan kanssa, joka saisi tulistuessaan käyttäytyä miten vain!

Näen, että tällainen lapsi tarvitsee rajoja, turvallisuutta, johdonmukaisuutta ja tukea. Hienoa jos pelkällä lapsen ymmärtämisellä voi hyviin tuloksiin päästä. Kannattaa kuitenkin varautua siihen, että lapsen kasvaessa ympäristö ei ole yhtä ymmärtäväinen ja että perheen elämä saattaa sulkeutua aika pieniin ympyröihin jos lapselle sallitaan minkälainen käytös tahansa. Puhumattakaan koulussa yms. pärjäämisestä.

Ymmärsit väärin. Ei se noin musta-valkoista oo... Että ei kasvata johdonmukaisesti, aseta rajoja ja tue tunteiden hallinnassa, jos ymmärtää, mistä tässä on kyse lapsen kannalta.

Meillä on laajat piiri, meillä on iso suku, lapsilla on kavereita, eikä tämä meitä mihinkään kahlitse. Meidän vanhin tulistuja on 8-v ja koululainen. Koulu sujuu hyvin, lapsi on oppinut hallitsemaan tunteitaan vähitellen. Vieläkin räjähtelee, mutta tietää itse keinoja hallita itseään.

Tämä lapsen ominaisuus ei tarkota sitä, että lapsi päättää ja määrää. Tämä lisää vanhempien työtä, mutta ei estä ihan tavallista elämää.

No sittenhän teillä on ollut myös rajat käytökselle Sillä jos ei olisi ollut, lapsi pyörittäisi tilannetta 6-0.

 

Harjoittelua ja harjoittelua. Ja kun kiukku tulee, ota vain lapsi syliin, lukitse hänet turvallisesti syliisi, ettei hän loukkaa itseään tai muita. Kiukku kyllä menee ohi jossain vaiheessa. Se vain vaatii sinniä aikuiselta, että jaksaa odottaa ja olla johdonmukaisen tiukka koko ajan. Mielestäni on tärkeintä, ettei tuossa tilanteessa anna periksi. Hellyyttä mutta tiukkuutta!

En käytä tätä. Kokeiltu on. Se alistaa liikaa. Se ei sovi meidän lapsille ja pitkittää raivoa. Jälkeen päin kun olen jutellut lasten kans tuosta syliin ottamisesta, niin se oli heidän mielestä ihan hirveää.

Mutta, lapset ja aikuiset on erilaisia.

Vähintään yhtä hirveää lapsesta on se, että hän raivoaa, eikä ymmärrä itsekään, mistä on kyse, eikä vanhempi anna rajoja sittenkään. Ja alistaahan voi myös vaikka vaan katsellaan. Meillä lasta ei alisteta syliin ottamalla, tyyli on se, että silloin annetaan rajat ja turvaa. On hullua antaa lapsen riehua ja terrorisoida ja loukata itseään ja toisia tai tavaraa.

Ei meillä edes ole puhuttu jälkikäteen syliinottamisesta. Se on spontaani ilmaisu raivon tai vaikkapa kipukokemuksen jälkeen. Kuuluu kuvioihin meillä. Syliä ei ansaita tai saada rangaistuksena. Kuuluu itsestäänselvyyksiin.

Vaikka syliinottaminen pitkittäisikin raivoa sillä kertaa, se kyllä helpottaa raivoamista pidemmällä tähtäimellä. Elämää lasten kanssa pitää ajatella koko ajan pidemmällä tähtäimellä. Aikuisen tehtävänä on sietää lasten kiukkua ja kaikkia tunteita.

Mielestäni lapsen raivon hetkelläkin voi todeta, että " jahas, olet tosi kiukkuinen", mutta raivon laannuttua asiaan voi vielä hetkeksi palata. Ei sitä kuitenkaan kannata liikaa jauhaa.

 

Ei vain huomioi noita purkauksia. Ja kannattais soittaa perheneuvolaan ja kysyä kunnan toimintaterapeutin numeroa, sieltä voisi saada hyviä vinkkejä. Meillä 8 v erityislapsi ja oli samanlainen, käy nyt toimintaterapiassa ja mm. kun pelatessaan hävisi niin sai kamalan raivarin, nyt oppinut sanomaan että: onneksi olkoon, reilu peli.

 

Harjoittelua ja harjoittelua. Ja kun kiukku tulee, ota vain lapsi syliin, lukitse hänet turvallisesti syliisi, ettei hän loukkaa itseään tai muita. Kiukku kyllä menee ohi jossain vaiheessa. Se vain vaatii sinniä aikuiselta, että jaksaa odottaa ja olla johdonmukaisen tiukka koko ajan. Mielestäni on tärkeintä, ettei tuossa tilanteessa anna periksi. Hellyyttä mutta tiukkuutta!

En käytä tätä. Kokeiltu on. Se alistaa liikaa. Se ei sovi meidän lapsille ja pitkittää raivoa. Jälkeen päin kun olen jutellut lasten kans tuosta syliin ottamisesta, niin se oli heidän mielestä ihan hirveää.

Mutta, lapset ja aikuiset on erilaisia.

Vähintään yhtä hirveää lapsesta on se, että hän raivoaa, eikä ymmärrä itsekään, mistä on kyse, eikä vanhempi anna rajoja sittenkään. Ja alistaahan voi myös vaikka vaan katsellaan. Meillä lasta ei alisteta syliin ottamalla, tyyli on se, että silloin annetaan rajat ja turvaa. On hullua antaa lapsen riehua ja terrorisoida ja loukata itseään ja toisia tai tavaraa.

Ei meillä edes ole puhuttu jälkikäteen syliinottamisesta. Se on spontaani ilmaisu raivon tai vaikkapa kipukokemuksen jälkeen. Kuuluu kuvioihin meillä. Syliä ei ansaita tai saada rangaistuksena. Kuuluu itsestäänselvyyksiin.

Vaikka syliinottaminen pitkittäisikin raivoa sillä kertaa, se kyllä helpottaa raivoamista pidemmällä tähtäimellä. Elämää lasten kanssa pitää ajatella koko ajan pidemmällä tähtäimellä. Aikuisen tehtävänä on sietää lasten kiukkua ja kaikkia tunteita.

Mielestäni lapsen raivon hetkelläkin voi todeta, että " jahas, olet tosi kiukkuinen", mutta raivon laannuttua asiaan voi vielä hetkeksi palata. Ei sitä kuitenkaan kannata liikaa jauhaa.

Musta tuntuu että on lapsia joilla toimii tuo syliinottaminen ja siinä pitäminen, mutta myös sellaisia joiden kanssa se vaan pahentaa tilannetta.

Kuten esim. meillä tuon 3-vuotiaan kohdalla.
Kun se raivokohtaus alkaa, huuto menee vaan hysteerisemmaksi ja totaalisesti "yli" jos yritän ottaa tytön syliin ja pitää siinä väkisin.

Kaikkein paras siis tuossa tilanteessa on että vien tytön omaan huoneeseensa ja sanon että huutaa huutonsa siellä ja tulee sitten takaisin kun on rauhoittunut.
Tyttö huutaa aikansa ja rauhoituttuaan tulee ja pyytää anteeksi, jolloin sitten sylitellään ja yritän selittää tilannetta tytölle niin hyvin kun nyt vaan ikinä osaan.