Miten äidin masennus vaikuttaa lapsiin?

[Harmittaa]

Miten siitä selviää? Saatiin lapset aika nuorina ja peräkkäin. Oli myös talon rakennus ja mies paljon poissa ja tekemässä uraa. Uuvuin ja sairastuin varmaan jo lasten syntymän jälkeen mutta hoitoon hakeuduin kun lapset oli päiväkoti ikäisiä. Nyt pikkuhiljaa yritän kuntoutua. Olen koko ajan käynyt töissäkin. Rahan takia en ollut pitkään lasten kanssa kotona vaikka nyt jälkikäteen ajatellen en välttämättä olisi sairastunut ainakaan niin pahoin jos olisin kauemmin ollut kotona. Lapset ovat nyt alakouluikäisiä. Hoitavat koulunsa hyvin ja on paljon kavereita. Tietty on ainakin omat vanhempani auttaneet paljon heidän hoidossa ja olleet vara vanhempia ja turvaa. Harmittaa vaan oma sairastuminen ja se etten ollut vahva. En sitä osannut ennakoida. Masennus tuli käsittelemättömistä ongelmista omassa lapsuudessa.

 

[only lonely]

Minullakin on ollut masennus arviolta ainakin 10 vuotta,hoitoon en ole osannut hakeutua missään vaihessa.
Näin jälkikäteen tuota sumuista aikaa katsellessa olen vaan masennuksen diagnosoinut itselleni.
Ihmettelen miten olen saanut lapseni ja kodin kuitenkin hoidettua...
Lapset ovat nyt jo melkeen täysiikäisiä enkä vaikutuksia masiksestani heissä huomaa.
Toivon vaan että muilla lähipiiri huomaa masennuksen ettei käy niinkuin minulle.

 

[Aaapppp]

Minullakaan kukaan ei huomannut lähipiiristä masennusta eikä sitä hoidettu. Eli vanhemmat piti normaalina ettei teini iässä ole koulun jälkeen kavereita. Muutenkin sitten suoritin koko elämää ja koulua ilman mitään intohimoa. Kun vaan piti niin tehdä ja joku ammatti piti opiskella. Meinasin kyllä tehdä abortin mutta jälkikäteen oli onni etten tehnyt. On niin rakas lapsi tai molemmat on rakkaita. Sanon kyllä lapsille miten tärkeitä he ovat ja halaan usein. Asia mitä minulle ei tehty. Joskus vaan on ahdistus ja itkupäiviä ja niitä mietin miten lapset ne kokee? Toivon että parannun tästä kokonaan.

 

[dddd]

Se vähän riippuu. Miten oireilu näkyy ja tuntuu, mihin se voi vaikuttaa.
Onko tukea, apua, lapsilla terveitä muita omaisia...

Itseeni vanhemman sairastelu vaikutti suuresti mutta kyseessä oli vakavampi sairastelu ja tuki puuttui kokonaan.
Oikeastaan mitään apua ei saatu ja tämä aiheutti suurta ahdistusta, epätoivoa, avuttomuuden tunnetta jne.
Oireiluni jatkui aikuisiälle asti ja vaati pitkän hoidon.

 

[ex-masentunut]

Lapset näkee ja tuntee sen.

Oma lapseni (5v.) jotenkin vaistoaa ja tulee helposti syliin halimaan+pusimaan ja puhumaan ettei ole hätää, kun minulla on paha olla. Käskee tulemaan ulos hänen kanssaan vaikkapa lehtiä haravoimaan/leikkimään. No olen "totellut" ja pakottanut itseni lähtemään. Ja olo on miljoona kertaa parempi, niin minulla kuin lapselllakin.
Lapsi on kuitenkin ehkä kypsempi ja herkempi kuin muut ikäisensä.

Onneksi aviomiehelläni ei ole mitään masennusta vaan on se jämäkämpi osapuoli. Niimpä lapsella on jollain tapaa turvallisempaa olla. Ja puhun nyt henkisestä turvallisuudesta.

 

["oikea ammattivalittaja"]

Mun äitini oli masentunut ja musta tuli tällainen ei ehkä masentuneena kannattaisi hankkia lapsia.

 

["hmmm"]

Millainen on masentunut? Oikeasti masentunut?

 

[Aaappp]

Ammattivalittaja: tietääkseni sullakin oli lapsi? Ethän sä ole edes masentunut vai?
Mä sairastuin vasta lasten jälkeen. Olisi pitänyt tajuta tila aiemmin mutta en tajunnut ja muutkaan ei tajunneet. Mulla masennus on osittain eristäytymistä, huonoa itsetuntoa, luottamus elämään ja ihmisiin puuttuu, joskus itkettää ja ahdistaa paljon. Käyn syvemmällä kuin muut. Stressi vaikuttaa paljon. Kyllä mullakin oikeus on olla täällä. Tuomitkaa ne jotka mulle masennuksen aiheutti. En rupea tässä kertomaan. Tai sitten olen syntynyt masentuneena jo. sittenkin olisin tarvinnut jo lapsena hoitoa.

 

[nyt nikitönnä]

[QUOTE="hmmm";29093858]Millainen on masentunut? Oikeasti masentunut?[/QUOTE]

Itselläni todettu vaikea masennus jonka takia ollut vuoden sairaslomalla ja jään nyt eläkkeelle. Itselläni väsymys on joatin aivan hirveää, nukkuisin vaan. En jaksa tehdä mitään eikä ruokahalua ole. Muut ihmiset ei kiinnosta tai oikeastaan mikään ei tunnu miltään, haluaisi kuolla pois. Kuolla nyt en voi kun pieniä lapsia. oireita on paljon, laidasta laitaan. Lapsiin vaikuttaa, ovat huolissaan miksi äiti pötköttää eikä syö. Kyselevät kuolenko.

 

[Aaaappppp]

Edelliselle: voimia!!! Itselläni ollut myös vakava masennus ja psykoosi ja osastojaksojakin. Niistä tervehdytty töihin. Minulla ahdistus vei yöunet päiviksi ja pukkasi sitten psykoosin. Todellakin masennus on erilaista jokaisella. Itse en sairaslomalla nukkunut päiväunia ollenkaan. Muuten olin saamaton ja vaan netissä. Samaa vieläkin. Ihmisiä ei halua nähdä kun ei jaksa välillä esittää sitä normaalia. Se väsyttää. Kuoleman ajatukset on tässä sairaudessa arkipäivää. Miettii myös miksi minä? Miksi minulle tämä tuli? Ja toisaalta syyllisyyttä kun ei ole niin kuin muut. Itse huomaan poikkeavuuteni työelämässä kun pitäisi olla sosiaalinen ja verkostoituva. Lisäksi en osaa verkostoitua/ ystävystyä lasten kavereiden vanhempien kanssa.
Monesti mietin onko minulla oikeutta olla työelämässä vai kuulunko kotiin. Ei tehty mitään mittauksia työkunnosta pitkän sairasloman jälkeen. Itse halusin töihin ansaitsemaan mutta välillä mietityttää.
Välillä tulee poissaoloja sairauden takia ja ne hävettää. Tulee olo että en koskaan parane tästä.

 

[bud]

Miten niin et ole ollut vahva? Höpö höpö, ei kyse ole vahvuudesta tai sen puutteesta. Aina ei omaa tilaansa itse näe. Tai korkeintaan aattelee, "kyllä tää tästä". Pääasia on, että olet hakenut apua. Siihen vaaditaan oman pohjan (tai lähes) löytäminen. Lapsista näkee kyllä, voivatko he hyvin vai eivät. Lapsilla on hyvä olla muitakin ei-psyykkisiä ongelmia omaavia aikuisia lähellään, niin kuin kerroit teillä olevankin. Ja arvokas lahja lapsille on, kun vanhempi sitä apua lopulta hakee. Siitä hyötyy kaikki. Menneisyyttä ei voi muuttaa, tulevan voi.