Hei vaan kaikille!
Rohkaistuin kirjottamaan tänne vähän fiiliksiäni ja ehkäpä saisin jotain vinkkiä miten toimisin.
Tilanne on se, että ollaan oltu vaimon kanssa naimisissa muutama vuosi ja helppoa se ei tosiaankaan ole ollut..ei kai kukaan ole väittänytkään että pitäsi. Nyt kuitenkin olen siinä pisteessä, että en enää tiedä mitä tekisin. Äh, tätä on niin hankala selittää...no, lähdetään nyt vaikka siitä liikkeelle, että avioliitto ei ehkä ole kaikista parhaimmalle pohjalle rakennettu...molemmat taisi olla vähän sillä fiiliksellä liikenteessä että ei tässä iässä enää mahdollisuuksia tule, ja ei tuossa toisessa nyt mitään kovin pahasti ole vialla (tässä vaiheessa kumpikaan ei ehkä ollut paljastanut kaikkia kortteja). Toki siinä oli sitä rakkauttakin mukana, ainakin luulisin niin...vaikka usein vihaankin, välitän kyllä hänestä kovasti, jopa sen verran että jos mietin miltä tuntuisi olla pois hänen läheltään ikuisesti, meinaa itku tulla välittömästi. Kuitenkin mietin eroa ihan jatkuvasti, koska en oikeastaan enää kestä yhtään sitä että kaikesta pitää tapella ja koko ajan saa tuntea itsensä tyhmäksi...mitään en uskalla kysyä tai lähteä innoissani selittämään kun riski siihen että tästä kehkeytyy jollain mystisellä tavalla tappelu. Kaikki pitää ymmärtää väärin ja ottaa henkilökohtaisesti jollain ihan käsittämättömällä logiikalla. "Anteeksi, en ymmärtänyt, voisitko selittää uudelleen" on täysin tuntematon käsite...ilmeisesti "eihän tossa oo mitään järkee, emmä viitti kuunnella tommosta" tarkottanee samaa hänen kielellänsä, kukaties. Oikeastaan mitään yhteisiä menoja on aika vaikea sopia, kun mikä tahansa asia voi aiheuttaa hetkellisen välirikon, ja sittenhän ei enää lähdetä. Haluaisin kovasti jatkaa eloa hänen kanssaan, mutta jotenkin se tuntuu mahdottomalta. Kodinhoito on pääasiassa minun vastuullani, mutta kyllä hänkin välillä omia "jäteasemiaan" siivoilee ja astioita laittelee. Kyllä me aika usein (kun ei olla mykkälakossa) silti hassutellaan ja hölmöillään, tämä onkin suurimpia syitä miksi haluan pitää hänestä kiinni, meillä on tosi hauskaa näinä hetkinä. Kyllä "tavallisessa" parisuhteessa olisi aika tylsää. Toisaalta taas nyt ollaan tapeltu taas lähes joka päivä aika isosti...yhtä huutoa vain. Naapurit ei varmaan jaksa nekään enää tätä. Kesällä päätin jo lähteä, mutta tulin toisiin aatoksiin kun hän lupasi skarpata tietyissä asioissa....osassa onkin, mutta taisipa suurin osa jäädä lupauksen tasolle. Asioista järkevästi keskusteleminen on joko mahdotonta, tai ei tuota tulosta, aina on joko logiikassani jotain vikaa, jolloin takerrutaan pikkuseikkoihin ja tappelu alkaa, väitän jotain mitä ei ole tapahtunut tai ihan mitä vaan, millä vastuu saadaan kumottua jonnekin muualle. Joopa joo, tämä kaikki näin kirjotettuna kuulostaa ihan pikkujutuilta, mutta itse tunnen tällä hetkellä olevani umpikujassa josta en pääse pois muuten kuin nukkumalla tai töissä. Enkä väitä ettäkö minä olisin täydellinen tai en tekisi asioita väärin, mutta itse sentään koitan asettaa itseni toisen asemaan ja toimia sen mukaan. Ajatuksena ero tuntuu yhtäaikaa helpottavalta ja todella ahdistavalta. Lisäksi tässä on vielä sellainen twisti, että erimielisyyksistä huolimatta ollaan yritetty lasta. Tiedetään, ei maailman fiksuin idea, mutta molemmat ihan oikeasti haluaisivat omaa jälkikasvua, ja varsinkin hänelle tämä on se viimeinen mahdollisuus -iän puolesta siis. Todennäköisesti myös minulle. Summa summarum; tahdon jatkaa ja elää onnellisena, mutta miten sen tekee kun toinen ei tule missään vastaan?
Rohkaistuin kirjottamaan tänne vähän fiiliksiäni ja ehkäpä saisin jotain vinkkiä miten toimisin.
Tilanne on se, että ollaan oltu vaimon kanssa naimisissa muutama vuosi ja helppoa se ei tosiaankaan ole ollut..ei kai kukaan ole väittänytkään että pitäsi. Nyt kuitenkin olen siinä pisteessä, että en enää tiedä mitä tekisin. Äh, tätä on niin hankala selittää...no, lähdetään nyt vaikka siitä liikkeelle, että avioliitto ei ehkä ole kaikista parhaimmalle pohjalle rakennettu...molemmat taisi olla vähän sillä fiiliksellä liikenteessä että ei tässä iässä enää mahdollisuuksia tule, ja ei tuossa toisessa nyt mitään kovin pahasti ole vialla (tässä vaiheessa kumpikaan ei ehkä ollut paljastanut kaikkia kortteja). Toki siinä oli sitä rakkauttakin mukana, ainakin luulisin niin...vaikka usein vihaankin, välitän kyllä hänestä kovasti, jopa sen verran että jos mietin miltä tuntuisi olla pois hänen läheltään ikuisesti, meinaa itku tulla välittömästi. Kuitenkin mietin eroa ihan jatkuvasti, koska en oikeastaan enää kestä yhtään sitä että kaikesta pitää tapella ja koko ajan saa tuntea itsensä tyhmäksi...mitään en uskalla kysyä tai lähteä innoissani selittämään kun riski siihen että tästä kehkeytyy jollain mystisellä tavalla tappelu. Kaikki pitää ymmärtää väärin ja ottaa henkilökohtaisesti jollain ihan käsittämättömällä logiikalla. "Anteeksi, en ymmärtänyt, voisitko selittää uudelleen" on täysin tuntematon käsite...ilmeisesti "eihän tossa oo mitään järkee, emmä viitti kuunnella tommosta" tarkottanee samaa hänen kielellänsä, kukaties. Oikeastaan mitään yhteisiä menoja on aika vaikea sopia, kun mikä tahansa asia voi aiheuttaa hetkellisen välirikon, ja sittenhän ei enää lähdetä. Haluaisin kovasti jatkaa eloa hänen kanssaan, mutta jotenkin se tuntuu mahdottomalta. Kodinhoito on pääasiassa minun vastuullani, mutta kyllä hänkin välillä omia "jäteasemiaan" siivoilee ja astioita laittelee. Kyllä me aika usein (kun ei olla mykkälakossa) silti hassutellaan ja hölmöillään, tämä onkin suurimpia syitä miksi haluan pitää hänestä kiinni, meillä on tosi hauskaa näinä hetkinä. Kyllä "tavallisessa" parisuhteessa olisi aika tylsää. Toisaalta taas nyt ollaan tapeltu taas lähes joka päivä aika isosti...yhtä huutoa vain. Naapurit ei varmaan jaksa nekään enää tätä. Kesällä päätin jo lähteä, mutta tulin toisiin aatoksiin kun hän lupasi skarpata tietyissä asioissa....osassa onkin, mutta taisipa suurin osa jäädä lupauksen tasolle. Asioista järkevästi keskusteleminen on joko mahdotonta, tai ei tuota tulosta, aina on joko logiikassani jotain vikaa, jolloin takerrutaan pikkuseikkoihin ja tappelu alkaa, väitän jotain mitä ei ole tapahtunut tai ihan mitä vaan, millä vastuu saadaan kumottua jonnekin muualle. Joopa joo, tämä kaikki näin kirjotettuna kuulostaa ihan pikkujutuilta, mutta itse tunnen tällä hetkellä olevani umpikujassa josta en pääse pois muuten kuin nukkumalla tai töissä. Enkä väitä ettäkö minä olisin täydellinen tai en tekisi asioita väärin, mutta itse sentään koitan asettaa itseni toisen asemaan ja toimia sen mukaan. Ajatuksena ero tuntuu yhtäaikaa helpottavalta ja todella ahdistavalta. Lisäksi tässä on vielä sellainen twisti, että erimielisyyksistä huolimatta ollaan yritetty lasta. Tiedetään, ei maailman fiksuin idea, mutta molemmat ihan oikeasti haluaisivat omaa jälkikasvua, ja varsinkin hänelle tämä on se viimeinen mahdollisuus -iän puolesta siis. Todennäköisesti myös minulle. Summa summarum; tahdon jatkaa ja elää onnellisena, mutta miten sen tekee kun toinen ei tule missään vastaan?
? En minä välttämättä vinkkejä tarvitse, vaan vaikkapa omia kokemuksia vastaavista tilanteista. Olisi tois kiva jos joku kertoisi jotain...noista muista ketjuista en oikein löytänyt mitään itselleni.