Alkuperäiseen aiheeseen vastatakseni.. Minä sanoin suoraan. Läheisimpien (äiti, mummot, ystävät..) kanssa juttelin asiasta "kahden kesken". En siis lähtenyt syyllistämään miestä kenenkään edessä, mikä olisi mielestäni väärin. Kukaan ei siis tietenkään meille koskaan vihjaillut mitään! Ja jos joku puolituttu joskus läppää heitti, niin siihen saatoin vain naurahtaa "lapsia?! Ei niin kauan kun me yhdessä ollaan..", eikä kukaan varmaan tajunnut, kuinka totta se oikeasti oli :'( Mutta näin siis olemme välttyneet kiusallisista tilanteista, koska oma sukuni/tuttavapiirini ainakin on ollut sen verran järkevää, että on tajunnut milloin kuuluu olla hiljaa..
Tämä nyt taitaa sivuta hiukan keskustelun alkuperäistä aihetta.. Ottaa vaan päähän, kun tässäkin keskustelussa tuntuu taas tulevan esiin mielipiteet "et rakasta, jos et anna periksi..". Se kun vain ei ihan mene niin, ei kumminkaan päin. Ei ole oikein, että kumpikaan osapuoli joutuu tekemää kompromissia näin suuresta asiasta! Ihmiset haluavat eri asioita, eri aikaan elämässään.. Kenenkään ei ole hyvä elää vain toisen ehdoilla (minä olen elänyt liian kauan), se katkeroittaa ihmisen. Kaikissa asioissa ei ole mahdollisuutta kompromissiin. Tietenkin kehotan odottamaan hetken, jos toinen sanoo, ettei ole vielä valmis. Laukkuja ei kannata pakata samantien, koska toisen mieli voi muuttua äkkiäkin. Pitää kuitenkin muistaa se, että loputtomiin ei voi odottaa. Valitettavasti lasta haluavan mieli harvemmin muuttuu, itse en tunne yhtään, toisin päin kyllä on joskus käynyt (muttei silloinkaan aina)..
Vauva-asia on aina hankala, jos toinen ei halua.. Joustetaan suhteessa sitten kumpaan suuntaan tahansa, saattaa toinen olla onneton. Kuitenkin itse uskoisin, että lapsettomaksi jääneet lasta haluavat katuvat asiaa enemmän, kuin toisin päin. Tämä siis vain oma uskomukseni, joten poikkeuksia varmasti löytyy. Joku asiaan voi sopeutuakkin, itse en luultavasti ikinä kykenisi.. Rakkautta lapseen ei voi millään tavalla verrata rakkauteen parisuhteessa! Toista ihmistä voi hyvinkin paljon rakastaa, vaikka hänestä luopuisi hankkiakseen lapsen. Itse ainakin koen asian niin, että parempi lähteä silloin, kuin on mahdollisuus niitä lapsia hankkia, ei vasta, kun mahdollisuus on mennyt ja parisuhde kuollut toisen katkeruuteen (katkeruuteen, koska ei koskaan saanut kokea miltä tuntuu olla isä/äiti). Lähtemisen ei siis tarvitse tarkoittaa sitä, etteikö toista tosissaan voisi rakastaa. Mielestäni se ei kerro ihmisen itsekkyydestä! Se kertoo vain siitä, että ihminen tuntee itsensä niin hyvin, että tietää, ettei kykene tulevaisuudessa olemaan onnellinen ilman lapsia. Usein kuitenkin käy niin, että parisuhde alkaa rakoilla ja ero tulee lopulta väistämättä. Tämä myös omasta kokemuksestani huomannut. Lapsiasia oli tapetilla monta vuotta (ja joka päivä katkeroiduin vain enemmän ja niin varmaan mieskin). Nykyään lapsista ei tarvitse enää edes keskustella, koska suhde voi jo muutenkin niin huonosti, että hullu olisi se, joka lapsia tähän suhteeseen enää hankkisi. En tietenkään tiedä, olisiko suhde voimissaan, jos niitä lapsia olisi aikoinaan hankittu.. Uskoisin kuitenkin, koska tämä on ollut ainut asia, joka on rasittanut suhdettamme näin kovasti (tottakai pikku riitoja aina löytyy..). Uskon näin, jos olisimme molemmat lasta halunneet, ei niin, että mies olisi painostuksesta ym. suostunut asiaan. Mies ei ole ehdottomasti lapsia vastaan (ei vain tiedä koska haluaa, ei ole valmis) ja uskonkin, että hänestä vielä joskus isä tulee. Mutta yhteistä lasta me tuskin tulemme enää hankkimaan, parisuhteemme tuskin korjaantuu enää täysin ennalleen. En tule olemaan hänelle se nainen, jonka kanssa hän uskaltaisi ottaa niin suuren askeleen elämässään..
Juttelin hetki sitten naisen kanssa, joka oli aikoinaan hankkinut lapsen vain miehensä toivosta (taipuvatkohan naiset useimmin?). Hän sanoi, ettei olisi koskaan lasta halunnut, mutta nyt hän ei päivääkään vaihtaisi pois! Ja tietenkin hän käski minun erota heti (tätä kaikki ovat toitottaneet jo monta vuotta, olisi ehkä pitänyt kuunnella..). Jostain syystä rakastan silti miestäni.. Niitä hetkiä jolloin olemme yhdessä, emmekä mieti lapsia. Suhteemme voi nytkin tavallaan hyvin, mutta se johtuu vain siitä, etten itsekkään tällä hetkellä lapsia halua. Tiedän kuitenkin, etten voi loppuelämääni olla lapseton. Monta kertaa mietin, miksi turhaan vieläkin kiusaan itseäni..?! Vastaus ei vain tunnu olevan niin yksiselitteinen.. Toiveita en enää elättele, kai se on sitten se rakkaus joka saa jäämään.. Ehkä en vain ole valmis luopumaan ihmisestä, jollaista en usko enää koskaan löytäväni. Hän ei siis ole minulle vain mahdollisuus toteuttaa osa unelmaani (tulla äidiksi), hän oli ihminen, jonka kanssa luulin viettäväni loppuelämäni.
Ja sanottakoon vielä, että olemme lapsiasian jutelleet jo seurustelun alkuaikoina.. Silloin vaan ei voi selkeästi päättää, onko lasten aika vuoden, kolmen vai kymmenen päästä
Aina se oikea aika ei ole sama!