Mitä tekisit, jos ystäväsi kertoo olevansa masentunut ja yksinäinen?

Lopettaisitko yhteydenpidon vai yrittäisitkö tukea ystävääsi?

 

Riippuu.
Siitä, kuka ystävä on kyseessä, ja millaista tukea hän kaipaisi. Voin olla kaveri, voin kuunnella, voin auttaa hankkimaan apua, mutta terapeutiksi en ala koska en siihen kykene, enkä ala myöskään ketään väkisin pinnalla pitämään - enää.

 

Riippuu.
Siitä, kuka ystävä on kyseessä, ja millaista tukea hän kaipaisi. Voin olla kaveri, voin kuunnella, voin auttaa hankkimaan apua, mutta terapeutiksi en ala koska en siihen kykene, enkä ala myöskään ketään väkisin pinnalla pitämään - enää.

näin täälläki, ja sitten jos se tukeminen menee "passaamiseksi" niin sille laitan kyllä lopun hyvin äkkiä. Nykyään.

 

Voin olla kaveri, voin kuunnella, voin auttaa hankkimaan apua, mutta terapeutiksi en ala koska en siihen kykene, enkä ala myöskään ketään väkisin pinnalla pitämään - enää.

Nyt olis vähän niin kuin pakko peesailla.


Ja sanoa, että vielä pari vuotta sitten olisin repinyt itseni vereslihalle, että voisin auttaa toista. Mutta mutta. Se lähtee ihmisestä itsestä, minä voin vaan kuunnella.

 

Ja sanoa, että vielä pari vuotta sitten olisin repinyt itseni vereslihalle, että voisin auttaa toista. Mutta mutta. Se lähtee ihmisestä itsestä, minä voin vaan kuunnella.

Mä revinkin, aikoinaan. En enää...oman itseni ja perheeni hyvinvointi menee kaiken muun edelle, ja käytän voimavarani ensisijaisesti siihen nykyään. Julmaa, mutta välttämätöntä.

 

Ok. Jospa ystävä on "vain" vailla yhteistä aikaa. Yhteistä tekemistä, ja yhteisiä juttutuokioita. Nykyään ihmiset tuntuvat olevan niin pirun itsekkäitä, että ystävä jätetään hunningolle. Välillä tuntuu, etten enää jaksa, kun oon niin yksin, mutta siitäpä ei kukaan välitä

 

Mä revinkin, aikoinaan. En enää...oman itseni ja perheeni hyvinvointi menee kaiken muun edelle, ja käytän voimavarani ensisijaisesti siihen nykyään. Julmaa, mutta välttämätöntä.

Saman tein minäkin, ja tosiaan, vielä pari vuotta sitten olisin tehnyt vaikka kuinka monta kertaa.

Nytkin mun reaktioni on aina se, että mun pitäisi auttaa, mutta tajuan sen etten voi. Ja muistutan itseäni siitä, että mun pitää käyttää voimiani omaan vointiini enemmän.

 

Ok. Jospa ystävä on "vain" vailla yhteistä aikaa. Yhteistä tekemistä, ja yhteisiä juttutuokioita. Nykyään ihmiset tuntuvat olevan niin pirun itsekkäitä, että ystävä jätetään hunningolle. Välillä tuntuu, etten enää jaksa, kun oon niin yksin, mutta siitäpä ei kukaan välitä

Voih

Juttutuokioihin, edes puhelimitse, löytyy (lähes) aina aikaa, kun on ystävästä kyse. Kasvotusten ei aina ikävä kyllä ehdi tapaamaan, jos ja kun aikataulut ei mene yksiin, mutta silloin tällöin ehtii kyllä näkemään.

Mutta oletan, että myös ystävilläni on minulle jotain annettavaa...likasankona en jaksa olla, enkä halua että jos kerran ehdin tapaamaan niin oletetaan että olisin aina valmis ryntäämään treffeille. Kun ei oo sitä aikaa niin paljoa oikeasti. Enkä suoraan sanoen jaksa sellaista ystävyyttä, missä toisella on aina vaan kovin vaikeaa ja rankkaa, keskustelut ovat sitä että hän valittaa ja minä voivottelen :ashamed:

Jos kutsut ystäväsi teille kahville, tai ehdotat tapaamista keskustassa, niin eikö koskaan sovi? :/

 

Ok. Jospa ystävä on "vain" vailla yhteistä aikaa. Yhteistä tekemistä, ja yhteisiä juttutuokioita. Nykyään ihmiset tuntuvat olevan niin pirun itsekkäitä, että ystävä jätetään hunningolle. Välillä tuntuu, etten enää jaksa, kun oon niin yksin, mutta siitäpä ei kukaan välitä

Yhteinen aika ja juttutuokiot ei ole terapeuttina toimimista. Siis musta on ihanaa kuunnella ystävää, mutta jos huomaan että joku esimerkiksi kaikesta huomiosta huolimatta käyttäytyy edelleen niin ettei mun antamalla tuella tai huomiolla ole mitään merkitystä, mä osaan nykysin pitää omia puoliani.

Ei se kuuntelu ja tukena oleminen voi olla sitä, että toinen saa olla roskasanko jonka päälle vaan oksennetaan kaikki paha olo, kerrasta toiseen, aina vaan uudestaan, ilman että osataan edes arvostaa sitä toisen tarjoamaa olkapäätä.

 

Jos kutsut ystäväsi teille kahville, tai ehdotat tapaamista keskustassa, niin eikö koskaan sovi? :/

En viitsi enää edes yrittää, kun ei kukaan koskaan ehdi minnekään

Enkä ole ketään "roskasankona" pitänyt, päällisin puolin muun juttelun lomassa joskus kertonut ongelmistani. Käyn psykologilla juttelemassa, joten en kaada asioitani ystävien niskaan..

Harmittaa vaan niin, että tilanne on se, että olen tosi yksinäinen ja epätoivoinen

 

No en mä ainakaan haluaisi ystävän kanssa jankata mun huonosta olosta tai ahdistuksesta, vaan jutella ihan tavallisista asioista ja pitää hauskaa. Nauraa ja puhua kivoja juttuja.

Olisi vaan mukavaa jos joku joskus ottaisi yhteyttä, ehtisi tavata, olisi kiinnostunut... :/
Kyllähän noita tuttavia on, mutta kaikille olen vasta se "kaveri" jossain sijalla X, jonka kanssa voisi olla ehkä sitten kun ei satu olemaan mitään muutakaan. Ja yleensä aina on.

 

Useinhan juttu taitaa mennä niin, että masentunut on masentavaa seuraa, tai muuten raskas keskustelukumppani, ja monen on vaikea puhua silloin suoraan ja näyttää peilistä, että jos toimit ja käyttäydyt tällä tapaa tilanteessa x, niin mulle jää huono maku ja tunne, että toinen on kuin vampyyri.

Mutta periaatteessa kyllä yrittäisin enemmän, kuin mitä omat ystävät yrittivät kun itse olin masentunut ja yksinäinen. Yksinäinen olen edelleen, mutta en sentään masentunut.

 

Useinhan juttu taitaa mennä niin, että masentunut on masentavaa seuraa, tai muuten raskas keskustelukumppani, ja monen on vaikea puhua silloin suoraan ja näyttää peilistä, että jos toimit ja käyttäydyt tällä tapaa tilanteessa x, niin mulle jää huono maku ja tunne, että toinen on kuin vampyyri.

Mutta periaatteessa kyllä yrittäisin enemmän, kuin mitä omat ystävät yrittivät kun itse olin masentunut ja yksinäinen. Yksinäinen olen edelleen, mutta en sentään masentunut.

Mä taas tapaan mun "ystäviä" juuri sen verran vähän, etteivät edes tiedä mun olevan masentunut. Enkä olisi asiaa heille ensimmäisenä toitottamassa, jos vain saisin iloita kaveriseurasta edes joskus.
Tuskin juuri kukaan musta arvaisi päällepäin olevan edes mitään ongelmia, varsinkaan kun ei koskaan olla edes yhteydessä :/

 

Millainen ystävä lopettaisi yhteydenpidon, kun ystävällä on vaikeaa? En todellakaan lopettaisi enkä lopeta. Tuen, autan ja kuuntelen parhaan kykyni mukaan.

 

Millainen ystävä lopettaisi yhteydenpidon, kun ystävällä on vaikeaa? En todellakaan lopettaisi enkä lopeta. Tuen, autan ja kuuntelen parhaan kykyni mukaan.

Yllättävän moni tekee niin, se tietysti sitten ehkä kertoo vaan aika paljon että minkälaisesta ystävyydestä on loppujen lopuksi kyse. :|

 

Millainen ystävä lopettaisi yhteydenpidon, kun ystävällä on vaikeaa? En todellakaan lopettaisi enkä lopeta. Tuen, autan ja kuuntelen parhaan kykyni mukaan.

Sanotaanko, että siinä vaiheessa kun masentunut osapuoli uhkaa vetää ystävänkin mukanaan masennuksen syövereihin, vaatii ystäviensä käytettävissä oloa 24/7, uhkaa itsemurhalla ja syyllistää siitä ystäviään jotka eivät muka tukeneet tarpeeksi vaikka tekivät kaikkensa, ja alkaa toivomaan että ystävätkin kuolisivat samalla kuin hän, niin parhainkin ystävä saattaa katkaista välit ja lähteä lipettiin. Sitä kutsutaan itsesuojeluvaistoksi, ja se on tuollaisessa tilanteessa pelkästään järkevää.

 

Mulla on yksi kaveri, joka on ollut masentunut varmaan 10 vuotta, välillä enemmän välillä vähemmän. On vuosia kaveriporukan kanssa "kannateltu" häntä mutta mikään ei ikinä muutu. Jossain vaiheessa tulee vastaan piste ettei enää voi yrittää paapoa koko ajan.
En jättäisi yhteydenpitoa kokonaan, mutta en voi vuosia järjestää vaikka viikottain aikaa nähdä.

 

Jossain vaiheessa tulee vastaan piste ettei enää voi yrittää paapoa koko ajan.

Näin :flower:

 

Millainen ystävä lopettaisi yhteydenpidon, kun ystävällä on vaikeaa? En todellakaan lopettaisi enkä lopeta. Tuen, autan ja kuuntelen parhaan kykyni mukaan.

Yllättävän moni tekee niin, se tietysti sitten ehkä kertoo vaan aika paljon että minkälaisesta ystävyydestä on loppujen lopuksi kyse. :|

Niin, mun lähes kaikki ystävät on olleet mun elämässä ihan lapsesta asti ja siten ovat minulle kuin siskoja, todella rakkaita ja tärkeitä. Joten en voisi kuvitella hylkääväni ketään heistä hädän hetkellä, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että saisin osan heidän huolistaan ja murheistaan kannettavakseni.

 

Millainen ystävä lopettaisi yhteydenpidon, kun ystävällä on vaikeaa? En todellakaan lopettaisi enkä lopeta. Tuen, autan ja kuuntelen parhaan kykyni mukaan.

Sanotaanko, että siinä vaiheessa kun masentunut osapuoli uhkaa vetää ystävänkin mukanaan masennuksen syövereihin, vaatii ystäviensä käytettävissä oloa 24/7, uhkaa itsemurhalla ja syyllistää siitä ystäviään jotka eivät muka tukeneet tarpeeksi vaikka tekivät kaikkensa, ja alkaa toivomaan että ystävätkin kuolisivat samalla kuin hän, niin parhainkin ystävä saattaa katkaista välit ja lähteä lipettiin. Sitä kutsutaan itsesuojeluvaistoksi, ja se on tuollaisessa tilanteessa pelkästään järkevää.

Vastasin lähinnä ap:n kysymykseen. Tuohon, että lopettaisinko yhteydenpidon, jos ystäväni kertoisi olevansa masentunut. En ajatellut asiaa vielä noin pitkälle. Totta kai se raja jossain kohtaa tulee vastaan, eri ihmisillä eri vaiheessa.

 

Niin, mun lähes kaikki ystävät on olleet mun elämässä ihan lapsesta asti ja siten ovat minulle kuin siskoja, todella rakkaita ja tärkeitä. Joten en voisi kuvitella hylkääväni ketään heistä hädän hetkellä, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että saisin osan heidän huolistaan ja murheistaan kannettavakseni.

Se oleellinen ero onkin ehkä siinä, että ystävän huolia ja murheita jaksaa kyllä kantaa, jos niistä kantaa osaa ja jos se ystävä itsekin saa siitä lohtua.

Mutta mutta. Et varmaan ole joutunut koskaan sellaiseen tilanteeseen, että joku sinulle tärkeä ihminen voi todella huonosti, takertuu sinuun, elät hänen mukanaan, yrität kiskoa pinnalle mutta toinen ei halua voida paremmin, ja repii sinuakin pinnan alle. Silloin siinä käy niin kuin Åbokin tuolla kirjoitti, itsesuojeluvaisto. Tai itsensä verille repiminen.


Mutta siis, mun ensimmäiseen vastaukseeni sinulle, niin kyllä se kriiseissä punnitaan kuitenkin aina, että kuinka vakaa se ystävyys oikein on. Ja usein se ei ole, ei siksi että ihmiset ei välittäisi toisistaan vaan siksi, että ei osata käsitellä kriisejä.

 

Lähtisin karkuun...
No ei, en mä oikeesti osaa vastata tuohon kysymykseen, kun en osaa kuvitella sellaista tilannetta. Kai sitä koittais tukea, mutta jos mitään ei tapahu ni kyllä sitä varmaan yhteydenpidon lopulta lopettais...

 

Tiettyyn rajaan asti yrittäisin tukea. Mutta ystävyyttäni ei pidä käyttää ammattiauttajan korvikkeena.

 

Totta kai se raja jossain kohtaa tulee vastaan, eri ihmisillä eri vaiheessa.

Nuorempana, sinkkuna/lapsettomana, se raja oli kauempana. Nykyisin mun pääasiallinen velvollisuuteni on pysyä hyvässä kunnossa niin henkisesti kuin ruumiillisestikin, jotta jaksan olla lapsilleni hyvä äiti. Siksi en enää suostu ottamaan toisten taakkoja kannettavakseni - kuuntelen kyllä, autan minkä voin ja ohjaan hankkimaan apua, mutta se siitä, enempää en itseäni kuluta. Jos minä en jaksa, jos minun psyykkeeni ei kestä, niin lapseni kärsivät, ja siihen en ole valmis yhdenkään ystävän takia - ja on hirmuisen ahdistavaa olla toisen likasankona.

 

Nuorempana, sinkkuna/lapsettomana, se raja oli kauempana. Nykyisin mun pääasiallinen velvollisuuteni on pysyä hyvässä kunnossa niin henkisesti kuin ruumiillisestikin, jotta jaksan olla lapsilleni hyvä äiti. Siksi en enää suostu ottamaan toisten taakkoja kannettavakseni - kuuntelen kyllä, autan minkä voin ja ohjaan hankkimaan apua, mutta se siitä, enempää en itseäni kuluta. Jos minä en jaksa, jos minun psyykkeeni ei kestä, niin lapseni kärsivät, ja siihen en ole valmis yhdenkään ystävän takia - ja on hirmuisen ahdistavaa olla toisen likasankona.

Eikä siitä tilanteesta hyödy se masentunut ystäväkään.