Taidanpa harmaantua
Mulla on kaksi lasta, 5 ja 1,5 vuotiaat. Kummankin raskausaika on ollut todella vaikeaa (en nyt voi selostaa kaikkea mahdollista ajanpuutteen vuoksi) ja sairaalan äitipoli ja osasto on tulleet tutuiksi. Lasten saaminenkin on ollut hankalaa useamman keskenmenon vuoksi.
Kuopuksen raskaus oli kaameudessaan ja hankaluudessaan kyllä huippu ja synnytyksessä olin fyysisesti jo niin huonossa kunnossa, että päädyttiin imukuppiin. Lisäksi kuopus on erityislapsi ja tutkimuksia jatketaan yhä sillä yhdeksi syyksi arvellaan hapenpuutetta synnytyksessä (en kyennyt itse ponnistamaan vaikka miten yritin ja leikkaussalia valmisteltiin kun saivat lopulta imukupilla kiskottua tytön ulos).
Itsesyytökset ja paha mieli kaikista noista kokemuksista ovat arkipäivää... Tiedän, ettei synnytyksiään voi suunnitella jne. mutta uudestaan en ole enää milloinkaan samaan valmis!!!
Ongelma on vain se, että haluaisimme molemmat miehemme kanssa vielä sen kolmannen lapsen. Jos olisime rikkaita voisimme adoptoida mutta meidän tuloilla siihen ei ole mahdollisuutta. Pelkkä ajatuskin raskaudesta saati sitten synnytyksestä saa miltei sydämeni pysähtymään. Sen verran olen asiaa työstänyt, että uskoisin ehkä selviäväni raskaudesta mutta koskaan, en enää milloinkaan, ota sitä riskiä että vammautan oman lapseni synnytyksessä. En siis pelkää synnytystä kivun takia vaan oman kykenemättömyyteni sekä henkilökunnan mitätöinnin vuoksi (joka myös osasyynä tapahtuneeseen). Pelkopoli ei ole ratkaisu. Siellä kävin jo eka raskauden ja synnytyksen traumojen vuoksi. Koin sen silloin hyödylliseksi mutta huomasin kyllä tulleeni tosi paikan tullen huijatuksi.
Ainoa vaihtoehtoni olisi sektio. Ja haluaisin tietää sen heti plussan tehtyäni. En voi kuvitellakaan odottavani koko raskausaikaa tietoa siitä saanko sektion vai en. Valitettavasti totta on myös se, etten usko sektiota saavani. Vaikka joku yksittäinen lääkäri sen lupaisikin niin se ei sido muita lääkäreitä tippaakaan (tämä jo koettu). Täällä "maalla" ei myöskään ole eml-mahdollisuutta. Jos tulisin raskaaksi, tekisin todennäköisesti abortin sillä niin hirvittävä tuo "paketti" =raskus ja alatiesnyytys on. Abortin siitäkin huolimatta että en oikein edes hyväksy sitä. Mutta jo olemassa olevaa perhettäni en voi enää pakottaa siihen samaan h.elvettiin mitä nuo kaksi edellistä raskautta olivat henkisesti ja käytänössä.
Asia ahdistaa ja jäytää mieltäni (ja miestäni). Olen koettanut iloita, ja toki olenkin, kahdesta lapsestamme. Olen ajatellut että meidän on hyvä näin ja että sitä kolmatta ei nyt ole tarkoitettu meille. Silti itken usein omaa "viallisuuttani". Olen (ollut) täysin normaali töissä käyvä nainen enkä ymmärrä miten tuo synnytysasia voi olla niin ylitsepääsemätön. Perheessäme olisi vielä tilaa kolmannelle mutta jääkö se vain haaveeksi? Olen myös puhunut psykologin kanssa asiasta mutta hän sanoi, että asia olisi selvitettävä hoitaneiden lääkäreiden kanssa. En ymmärrä. En minä heille kanna kaunaa, varmasti tekivät parhaansa ja saivat ainakin kuopuksen elävänä ulos.
Tätä asiaa on niin vaikea selittää kenellekään. Tätä tunnetta siitä, että on itse aiheuttanut ehkä kuopuksen vammat. Onko sellaisella äidillä ylipäätään ollenkaan oikeutta saada enää lapsia? Ja miksi minä en voi vaan hyväksyä sitä, että jos en kerran pysty niitä alakautta synnyttämään niin silloin meille ei sitä kolmatta tule (koska sektiotakaan en taida saada)... Tietääkö kukaan olisiko mitään keinoa "pakottaa" lääkäri lupaamaan sektio jo raskuden alkuvaiheessa? Tai miten sitten pääsisimme yli tästä kolmannen kaipuusta?
Kiitos kun jaksoit lukea loppuun:/
Kuopuksen raskaus oli kaameudessaan ja hankaluudessaan kyllä huippu ja synnytyksessä olin fyysisesti jo niin huonossa kunnossa, että päädyttiin imukuppiin. Lisäksi kuopus on erityislapsi ja tutkimuksia jatketaan yhä sillä yhdeksi syyksi arvellaan hapenpuutetta synnytyksessä (en kyennyt itse ponnistamaan vaikka miten yritin ja leikkaussalia valmisteltiin kun saivat lopulta imukupilla kiskottua tytön ulos).
Itsesyytökset ja paha mieli kaikista noista kokemuksista ovat arkipäivää... Tiedän, ettei synnytyksiään voi suunnitella jne. mutta uudestaan en ole enää milloinkaan samaan valmis!!!
Ongelma on vain se, että haluaisimme molemmat miehemme kanssa vielä sen kolmannen lapsen. Jos olisime rikkaita voisimme adoptoida mutta meidän tuloilla siihen ei ole mahdollisuutta. Pelkkä ajatuskin raskaudesta saati sitten synnytyksestä saa miltei sydämeni pysähtymään. Sen verran olen asiaa työstänyt, että uskoisin ehkä selviäväni raskaudesta mutta koskaan, en enää milloinkaan, ota sitä riskiä että vammautan oman lapseni synnytyksessä. En siis pelkää synnytystä kivun takia vaan oman kykenemättömyyteni sekä henkilökunnan mitätöinnin vuoksi (joka myös osasyynä tapahtuneeseen). Pelkopoli ei ole ratkaisu. Siellä kävin jo eka raskauden ja synnytyksen traumojen vuoksi. Koin sen silloin hyödylliseksi mutta huomasin kyllä tulleeni tosi paikan tullen huijatuksi.
Ainoa vaihtoehtoni olisi sektio. Ja haluaisin tietää sen heti plussan tehtyäni. En voi kuvitellakaan odottavani koko raskausaikaa tietoa siitä saanko sektion vai en. Valitettavasti totta on myös se, etten usko sektiota saavani. Vaikka joku yksittäinen lääkäri sen lupaisikin niin se ei sido muita lääkäreitä tippaakaan (tämä jo koettu). Täällä "maalla" ei myöskään ole eml-mahdollisuutta. Jos tulisin raskaaksi, tekisin todennäköisesti abortin sillä niin hirvittävä tuo "paketti" =raskus ja alatiesnyytys on. Abortin siitäkin huolimatta että en oikein edes hyväksy sitä. Mutta jo olemassa olevaa perhettäni en voi enää pakottaa siihen samaan h.elvettiin mitä nuo kaksi edellistä raskautta olivat henkisesti ja käytänössä.
Asia ahdistaa ja jäytää mieltäni (ja miestäni). Olen koettanut iloita, ja toki olenkin, kahdesta lapsestamme. Olen ajatellut että meidän on hyvä näin ja että sitä kolmatta ei nyt ole tarkoitettu meille. Silti itken usein omaa "viallisuuttani". Olen (ollut) täysin normaali töissä käyvä nainen enkä ymmärrä miten tuo synnytysasia voi olla niin ylitsepääsemätön. Perheessäme olisi vielä tilaa kolmannelle mutta jääkö se vain haaveeksi? Olen myös puhunut psykologin kanssa asiasta mutta hän sanoi, että asia olisi selvitettävä hoitaneiden lääkäreiden kanssa. En ymmärrä. En minä heille kanna kaunaa, varmasti tekivät parhaansa ja saivat ainakin kuopuksen elävänä ulos.
Tätä asiaa on niin vaikea selittää kenellekään. Tätä tunnetta siitä, että on itse aiheuttanut ehkä kuopuksen vammat. Onko sellaisella äidillä ylipäätään ollenkaan oikeutta saada enää lapsia? Ja miksi minä en voi vaan hyväksyä sitä, että jos en kerran pysty niitä alakautta synnyttämään niin silloin meille ei sitä kolmatta tule (koska sektiotakaan en taida saada)... Tietääkö kukaan olisiko mitään keinoa "pakottaa" lääkäri lupaamaan sektio jo raskuden alkuvaiheessa? Tai miten sitten pääsisimme yli tästä kolmannen kaipuusta?
Kiitos kun jaksoit lukea loppuun:/