Olen vajaa kolmekymppinen nainen, mies samanikäinen. Olemme olleet yhdessä kymmenisen vuotta. Vuodet ovat olleet onnellisia ja hyviä, tasaisen turvallista arkea.
Itse olen opiskeluni opiskellut ja työskentelen tyytyväisenä hyvässä vakipaikassa. Mies kävi lukion jälkeen ammattikoulun ja kävi sitten muutamia vuosia työkkärin kursseilla, koska töitä ei "löytynyt". Kyllähän niitä löytyi ja miehelle tarjottiin, mutta hän ei uskaltanut ottaa elämässään vastaan sellaista asiaa kuin vakituinen työpaikka. Kesätöitä hän on aina saanut isänsä avustuksella, mutta muuten vuodesta toiseen hän sinnitteli työkkärin ja Kelan avustuksella. Vuosi sitten hän aloitti amk-opiskelut - nyt talvet menevät opintotuella kituuttaen ja kesät siellä isin työpaikalla.
Minä tunnen olevani siinä vaiheessa elämää, että haluaisin vakiintua: oma asunto, lapsi(a) jne. Mutta mitä tehdä kun mies käy sitä "lapsellisemmaksi", mitä vanhemmaksi hän tulee? Olen nyt vasta tajunnut, että hän pelkää kuollakseen aikuistumista ja vastuun ottamista. Suurin tekijä tähän on hänen vanhempiensa antamat opetukset: aikuistuminen on vakavailmeistä puurtamista ja lainojen maksamista, johon ei hupi tai nauru kuulu. Asuntovelkainen lapsiperhe ei saa kuin istua kotona tv:n ääressä ja märehtiä elämän kovuutta. Seuraankin säälien appivanhempieni keski-ikäistymistä...
Osaako joku neuvoa tai auttaa minua? Mies ei suostu uskomaan sitä, että vanheneminen, vastuun ottaminen ja elämässä eteenpäin meneminen voi olla nautinnollista. Onko vastaavanlaisia kokemuksia?
Itse olen opiskeluni opiskellut ja työskentelen tyytyväisenä hyvässä vakipaikassa. Mies kävi lukion jälkeen ammattikoulun ja kävi sitten muutamia vuosia työkkärin kursseilla, koska töitä ei "löytynyt". Kyllähän niitä löytyi ja miehelle tarjottiin, mutta hän ei uskaltanut ottaa elämässään vastaan sellaista asiaa kuin vakituinen työpaikka. Kesätöitä hän on aina saanut isänsä avustuksella, mutta muuten vuodesta toiseen hän sinnitteli työkkärin ja Kelan avustuksella. Vuosi sitten hän aloitti amk-opiskelut - nyt talvet menevät opintotuella kituuttaen ja kesät siellä isin työpaikalla.
Minä tunnen olevani siinä vaiheessa elämää, että haluaisin vakiintua: oma asunto, lapsi(a) jne. Mutta mitä tehdä kun mies käy sitä "lapsellisemmaksi", mitä vanhemmaksi hän tulee? Olen nyt vasta tajunnut, että hän pelkää kuollakseen aikuistumista ja vastuun ottamista. Suurin tekijä tähän on hänen vanhempiensa antamat opetukset: aikuistuminen on vakavailmeistä puurtamista ja lainojen maksamista, johon ei hupi tai nauru kuulu. Asuntovelkainen lapsiperhe ei saa kuin istua kotona tv:n ääressä ja märehtiä elämän kovuutta. Seuraankin säälien appivanhempieni keski-ikäistymistä...
Osaako joku neuvoa tai auttaa minua? Mies ei suostu uskomaan sitä, että vanheneminen, vastuun ottaminen ja elämässä eteenpäin meneminen voi olla nautinnollista. Onko vastaavanlaisia kokemuksia?