Mitä tehdä kun mies pelkää aikuistumista?

Olen vajaa kolmekymppinen nainen, mies samanikäinen. Olemme olleet yhdessä kymmenisen vuotta. Vuodet ovat olleet onnellisia ja hyviä, tasaisen turvallista arkea.
Itse olen opiskeluni opiskellut ja työskentelen tyytyväisenä hyvässä vakipaikassa. Mies kävi lukion jälkeen ammattikoulun ja kävi sitten muutamia vuosia työkkärin kursseilla, koska töitä ei "löytynyt". Kyllähän niitä löytyi ja miehelle tarjottiin, mutta hän ei uskaltanut ottaa elämässään vastaan sellaista asiaa kuin vakituinen työpaikka. Kesätöitä hän on aina saanut isänsä avustuksella, mutta muuten vuodesta toiseen hän sinnitteli työkkärin ja Kelan avustuksella. Vuosi sitten hän aloitti amk-opiskelut - nyt talvet menevät opintotuella kituuttaen ja kesät siellä isin työpaikalla.

Minä tunnen olevani siinä vaiheessa elämää, että haluaisin vakiintua: oma asunto, lapsi(a) jne. Mutta mitä tehdä kun mies käy sitä "lapsellisemmaksi", mitä vanhemmaksi hän tulee? Olen nyt vasta tajunnut, että hän pelkää kuollakseen aikuistumista ja vastuun ottamista. Suurin tekijä tähän on hänen vanhempiensa antamat opetukset: aikuistuminen on vakavailmeistä puurtamista ja lainojen maksamista, johon ei hupi tai nauru kuulu. Asuntovelkainen lapsiperhe ei saa kuin istua kotona tv:n ääressä ja märehtiä elämän kovuutta. Seuraankin säälien appivanhempieni keski-ikäistymistä...

Osaako joku neuvoa tai auttaa minua? Mies ei suostu uskomaan sitä, että vanheneminen, vastuun ottaminen ja elämässä eteenpäin meneminen voi olla nautinnollista. Onko vastaavanlaisia kokemuksia?
 
Ei siihen oikein mitään muuta poppakonstia ole kuin aika. Oman ikäpolven miehistä olen huomannut, että moni mies ns aikuistui vasta kolmenkympin puolella.
Painostamalla (ja asiaa jauhamalla) saatat saada miehesi suostumaan mutta toinen asia on sitten onko hän oikeasti henkisesti valmis ottamaan vastuuta lapsesta ja perheestä. Tiedän miehiä jotka vasten omaa tahtoaan ovat tulleet isäksi ja ovat oikein loistoisiä ja aviomiehiä :D . Valitettavasti tiedän myös niitä kylillä huitelijoita vaikka olisivat omasta tahdostaan perheytyneet
:(
 
Biibi
Mulla ei ole neuvoja, mutta samantyyppisessä tilanteessa olen.

Olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa lähes neljä vuotta. Meillä on hauskaa yhdessä ja rakastamme toisiamme. Minun aikatauluni oli kun aloimme seurustella, että noin vuoden, parin sisällä naimisiin ja sitten heti lapsia. Meidän kaveripiirissämme se on aika normaali tahti.

Minusta tuntuu, että olen odottanut kosintaa joka päivä yli kolmen vuoden ajan. Mies sanoi seurustelun alussa, nauraen, kun vihjaisin naimisiinmenosta, että kunhan nyt ensin valmistutaan. Pidin sitä vitsinä - eihän kukaan odota niin pitkään, etenkään, kun emme edes harrasta esiaviollista seksiä.

Nyt kuitenkin näyttää siltä, ettei hän vitsaillut. Lopputyö on kohta valmis, eikä hän vieläkään halua edes puhua avioliitosta. Sitäpaitsi hän on hakenut toiseen korkeakouluun (kertomatta siitä edes minulle etukäteen) ja pääsikin sisään, joten hänellä on uusi veruke. Minä täytän pian 28 ja ihan tosissani haluaisin jo lapsia, kun toivoisin ehtiä saada heitä enemmän kuin yksi tai kaksi. Tunteeni ovat aivan myllerryksessä. En ollenkaan tiedä mitä tehdä, paitsi tietysti kiltisti odottaa ja olla painostamatta.

Tämä on tosi kipeä ja hankala asia. Nyt olen taas parhaan kaverini kihlauksesta lähtien - häätkin jo olivat ja menivät - ollut tosi surkeana. Miksi minä en kelpaa?
 
JJPP
olen kolmekymppinen ja ollut yhdessä mieheni kanssa 12v, joista vasta yhden vuoden naimisissa. Kihloissa emme ole olleet päivääkään. Meillä on yksi poika jolla ikää 1,5v. Mieheni on minua kolme vuotta vanhempi ja ollut myös aina sellainen ikuinen nuori. Olin oikeastaan jossain välissä varma, ettemme koskaan tee lapsia tai mene naimisiin. Itselläkään asiasta ei mitään pakkomiellettä ollut, mutta kuitenkin puhuin asiasta miehelleni säännöllisesti. Varsinkin kun ikää alkoi tulla. Hän ei ollut innostunut, kunnes eräänä päivänä, liekö painostuksen tulosta, ei enää pistänytkään hanttiin...
 

Yhteistyössä