Kiitos paljon vastauksista teille!
Itku tuli. Tää on niin huojentava tilanne, kun vuosia olen taistellut tämän asian kanssa uskaltamatta hakeutua hoitoon. Olen lopettanut opiskelut ja työt, itkenyt päivät kotona ja esittänyt reipasta kaikille. En pysty yksin menemään edes kauppaan, en uskalla soittaa virallisia puheluita, välttelen parhaani mukaan kaikkia sosiaalisia tilanteita ja häpeän itseäni jatkuvasti. Saan joka päivä kauheita ahdistuskohtauksia ja panikoin, osaan niitä jo odottaakin. Ei niihin ole edes välttämättä mitään syytä. Musta tuntuu, että olen pilannut nuoruuteni. Olen vasta 21-vuotias, mutta masennuksen takia olen nyt "jäljessä elämässä" kaikessa verrattuna muihin saman ikäisiin, koska koulut ovat vaiheessa. Hävettää, koska pelkään että minua pidetään laiskana ja saamattomana. En ole sellainen oikeasti. Tuntuu, että luonteeni on muuttunut ihan täysin tämän myötä. Olen alkanut tottua itsekin siihen, että en mä pysty suoriutumaan mistään eikä mulle ole paikkaa tässä maailmassa.
Miehelle olen puhunut silloin tällöin, mutta ei hän ole tajunnut asian vakavuutta kun olen kaunistellut kertomuksiani. Muutama päivä sitten kerroin kuitenkin ihan kaiken mitä pystyin ja osasin, itkimme sitten siinä kumpikin useamman tunnin, mutta se kyllä kannatti.
Ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen tuntuu, että ehkä se tulevaisuus ei välttämättä olekaan ankeaa, turhaa ja toivotonta rämpimistä. Ihmeellistä, miten pelkästään tieto siitä että saa apua, muuttaa ajatuksenkulkua ja luo toivoa näin paljon, kun ennen se on tuntunut täysin mahdottomalta. Ehkä täältä noustaan vielä kaikesta huolimatta.