Meillä oli tällainen päivän lopetus pojan (1,7v) kanssa, mitä sinä olisit tehnyt vastaavassa tilanteessa? Hoidosta tulon jälkeen loppu päivä sujui ilman suurempia kriisejä, kunnes iltatoimien alkaessa räjähti. Iltapalan jälkeen sanoin sällille, että mennään potalle ja sen jälkeen iltapesuille. Sillä aikaa, kun minä kaivoin potan esiin, alkoi poika roikkumaan ja känisemään vessan oven kahvassa. Sanoin taas, että ensin potalle ja sitten vasta pesulle. Näin siis teemme joka ilta, yleensä ilman mitään ongelmia. Huuto vain yltyi, ja oikea raivoaminen alkoi, kun aloin ottamaan vaatteita pois päältä. Ei siis mitään tietoa yhteistyöstä, mitkään maanittelut tai huomion kääntäminen toisaalle ei tehonneet. Aikani yritettyä hyvällä, otin vaatteet pakolla pois ja laitoin pikku-ukon potalle, missä hän tietenkin kesti noin puoli sekunttia. Ja huuto vain yltyi, ja polte vessaan oli ihan hurja. Sitten siinä alkoi jo lelut ja potta lentelemään, siis pojan toimesta. Raivoamista kesti lähes 10 minuuttia, jonka jälkeen nappasin pojan kainaloon ja mentiin pesulle. Ajattelin, että raivo laantuu, kun pääsee vessaan. Mutta ei, vessassa saippuat, hammasharjat, mukit ym. rekvisiitta saivat kyytiä eikä mikään kelvannut. Lopulta taas pesut suoritettiin väkisin hirmuisen karjumisen säestämänä, samoin kuin vaipan ja rasvan laittaminen. Ja huuto ei kun jatkui... Tässä vaiheessa minulta paloi käämi, aukaisin vessan oven ja laskin pojan lainehtivaan vessaan, että ole sitten siellä ja tee mitä lystäät. Poika selkeästi hieman hämmentyi, nyyhkyttäen kiipesi pytyn kannelle ja otti vettä mukiin ja uuden raivokohtauksen saattelemana heitti vedet lattialle. Samalla hetkellä iskä tulikin töistä kotiin, poika unohti koko episodin ja minulta pääsi itku :ashamed:. Tähän koko toimitukseen meni reilut puoli tuntia aikaa, ja jos mieheni ei olisi tullut kotiin, olisi toinen mokoma saattanut vierähtää, ennen kun poika olisi rauhoittunut. Tällaisia kohtausia meillä tulee muutama viikossa, yleensä ne liittyvät esim. autosta poistumiseen tai ulkoa sisään tulemiseen, ja yleensä minun kanssa. Ne saattavat kestää puolikin tuntia ja silloin ei todellakaan mikään auta. Olen ajatellut, että turvallisessa seurassa on hyvä rähjätä, mutta välillä mietin, että mikä olisi fiksu tapa toimia: antaako jo aiemmin periksi (ennen kun täysi katastrofi iskee) vai pysyä tiukkana ja katsoa tilanne loppuun saakka. Silloin, kun tilanne on päällä ei minkäänlainen sylittely tai koskeminen ole sallittua (raapii, hakkaa, potkii), mutta jälkeen päin kyllä sylitellään ja silitellään. Onko muilla tällaista? Vinkkejä?
Mitä sinä olisit tehnyt?
- Viestiketjun aloittaja viekku
- Ensimmäinen viesti
Heippa,
Ihan tietty vastaavaa tilannetta ei meillä ole sattunut, poikamme 1v 9 kk. Mutta siis tuohan kuulostaa selkeältä uhmalta, no worries.
Itse pidän tärkeänä aina sen että a) minä olen vanhempi ja kasvattaja b) ettei lapsi pääse loukkaamaan itseään tai muita.
Olen myös huomannut että on ihan turhaa toistaa kieltoja ziljardi kertaa. Meillä toimii parhaiten se että sanon pari kertaa ei, ja kun ei tietty ikinä siihen lopu, niin annan varoituksen tyyliin "nyt tuo saa loppua ja jos et itse sitä lopeta, niin äiti nostaa sinut pois". Tämä yllättäen toimii kun taikasana, siihen ne yleensä loppuukin itsestään. Ja silloin harvemmin kun ei lopu, niin silloin nostan hänet määrätietoisesti pois ja kertaan vielä miksi sen tein (olen vielä siinä kyykyssä hänen "tasollaan").
Kyllä meilläkin on välillä ollut ihan outoja "lukkotilanteita", mutta onneksi vielä on tuntunut että meikäläinen pitää ohjat käsissä. Täytyy vaan pysyä itse tiukkana eikä antaa taaperolle valtaa. Ja kyllähän se on tosi rankkaa. Onneksi meillä myös mies osallistuu hyvin näihin tilanteisiin ja peesataan toisiamme tyyliin "isi on aivan oikeassa ettet voi nyt tehdä noin" jne... Mutta jotenkin se pahin kiukku nähtävästi kohdistuu aina jompaankumpaan vanhempaan, eli meillä toimii hyvin että toinen voi tulla auttamaan ja toinen pääsee hengittämään vaikka keittiöön vähäksi aikaa
Ja tietysti aina pahemman tilanteen jälkeen halitaan ja pusitaan - jotta ei jää lapselle epäselväksi etteikö me hänestä pidetä, uhoamisesta huolimatta.
Meillä onneksi nämä uhmat ovat vielä semmosia 2-4 päivää kestäviä, sitten taas seesteistä joitain päivä jne. Eli aikamoista vuoristorataa taaperon elämä!
Tärkeää vaan on että lapsi voi luottaa sinuun, että sinä pysyt varmana ja turvallisena vaikka hän raivoaa ja uhoaa. Joskus se on vaikeaa, mutta tekstistäsi ymmärtäen pysyt kuitenkin rauhallisena ja se on tosi hyvä. Jos tekee tiukkaa voi itse vaikka laskea 10 rauhoittuakseen, tai viedä lapsen vaikka omaan huoneeseen rauhoittumaan hetkeksi. Sitten vaan selität miksi hän joutui huoneeseen ja kerrot että kuitenkin rakastat häntä mutta sinulle tuli paha mieli jne. Ettei vaan hän kyseenalaista rakkautasi häntä kohtaan ja kokee olevansa hyväksytty semmosenaan.
Ei tämä kasvattajan homma kyllä mitään helppoa aina ole! :flower:
Ihan tietty vastaavaa tilannetta ei meillä ole sattunut, poikamme 1v 9 kk. Mutta siis tuohan kuulostaa selkeältä uhmalta, no worries.
Itse pidän tärkeänä aina sen että a) minä olen vanhempi ja kasvattaja b) ettei lapsi pääse loukkaamaan itseään tai muita.
Olen myös huomannut että on ihan turhaa toistaa kieltoja ziljardi kertaa. Meillä toimii parhaiten se että sanon pari kertaa ei, ja kun ei tietty ikinä siihen lopu, niin annan varoituksen tyyliin "nyt tuo saa loppua ja jos et itse sitä lopeta, niin äiti nostaa sinut pois". Tämä yllättäen toimii kun taikasana, siihen ne yleensä loppuukin itsestään. Ja silloin harvemmin kun ei lopu, niin silloin nostan hänet määrätietoisesti pois ja kertaan vielä miksi sen tein (olen vielä siinä kyykyssä hänen "tasollaan").
Kyllä meilläkin on välillä ollut ihan outoja "lukkotilanteita", mutta onneksi vielä on tuntunut että meikäläinen pitää ohjat käsissä. Täytyy vaan pysyä itse tiukkana eikä antaa taaperolle valtaa. Ja kyllähän se on tosi rankkaa. Onneksi meillä myös mies osallistuu hyvin näihin tilanteisiin ja peesataan toisiamme tyyliin "isi on aivan oikeassa ettet voi nyt tehdä noin" jne... Mutta jotenkin se pahin kiukku nähtävästi kohdistuu aina jompaankumpaan vanhempaan, eli meillä toimii hyvin että toinen voi tulla auttamaan ja toinen pääsee hengittämään vaikka keittiöön vähäksi aikaa
Ja tietysti aina pahemman tilanteen jälkeen halitaan ja pusitaan - jotta ei jää lapselle epäselväksi etteikö me hänestä pidetä, uhoamisesta huolimatta.Meillä onneksi nämä uhmat ovat vielä semmosia 2-4 päivää kestäviä, sitten taas seesteistä joitain päivä jne. Eli aikamoista vuoristorataa taaperon elämä!
Tärkeää vaan on että lapsi voi luottaa sinuun, että sinä pysyt varmana ja turvallisena vaikka hän raivoaa ja uhoaa. Joskus se on vaikeaa, mutta tekstistäsi ymmärtäen pysyt kuitenkin rauhallisena ja se on tosi hyvä. Jos tekee tiukkaa voi itse vaikka laskea 10 rauhoittuakseen, tai viedä lapsen vaikka omaan huoneeseen rauhoittumaan hetkeksi. Sitten vaan selität miksi hän joutui huoneeseen ja kerrot että kuitenkin rakastat häntä mutta sinulle tuli paha mieli jne. Ettei vaan hän kyseenalaista rakkautasi häntä kohtaan ja kokee olevansa hyväksytty semmosenaan.
Ei tämä kasvattajan homma kyllä mitään helppoa aina ole! :flower:
joosu
meillä tulee esikon 6v kanssa vastaavia tilanteita usein. Yleensä tilanteet alkaa kun neiti jotain tahtoo ja minä en anna periksi periaatteella että näin on aina tehty ja tullaan jatkossakin tekemään. Herää vain kysymys, että miksei joskus voi tehdä asioita toisinkin päin, kunhan asiat vaan tulee tehdyksi. Ja joskus voisi vaikka jäädä joku tekemättäkin, tuskin maailma siihen kaatuisi..Kunhan vaan ei anna lapsen olla pomo..
joosu
meillä tulee esikon 6v kanssa vastaavia tilanteita usein. Yleensä tilanteet alkaa kun neiti jotain tahtoo ja minä en anna periksi periaatteella että näin on aina tehty ja tullaan jatkossakin tekemään. Herää vain kysymys, että miksei joskus voi tehdä asioita toisinkin päin, kunhan asiat vaan tulee tehdyksi. Ja joskus voisi vaikka jäädä joku tekemättäkin, tuskin maailma siihen kaatuisi..Kunhan vaan ei anna lapsen olla pomo..
Muutamaa uhmakohtausta seuranneena olen todennut, että tilanteen ollessa päällä ei mikään "järkiperäinen" puhe auta - kuten joku jo aiemmin sanoikin. Olen tehnyt niin, että hoidan vaan homman mahdollisimman vähillä vaurioilla (eli huudosta huolimatta äkkiä vaan nukkumaan/kotiin vaikka kantaen rimpuilevaa otusta/ruokaa naamariin tms), annan huutoa tulla sen aikaa kun tulee, ja otan sitten syliin.
Meillä pojulle tulee uhmia yleensä kun ollaan tulossa sisälle, jolloin annan hänen huutaa (jos ei syli kelpaa) sen aikaa, että saan ruuan pöytään. Olen kuitenkin läsnä niin, ettei lapsen tarvitse ihan yksin karjua esim. omassa huoneessa. Yleensä muutaman minuutin huudon jälkeen syli jo tuntuu ihan ok paikalta, ja siihen voi rauhoittua.
Onneksi näitä uhmia ei ihan joka päivä tule.... koettelee yhden jos toisenkin kärsivällisyyttä. Itseäni rauhoittelen mielessä toistelemalla, että ei tämä kovin kauaa voi jatkua, muutama minuutti, ja se on siinä.
Meillä pojulle tulee uhmia yleensä kun ollaan tulossa sisälle, jolloin annan hänen huutaa (jos ei syli kelpaa) sen aikaa, että saan ruuan pöytään. Olen kuitenkin läsnä niin, ettei lapsen tarvitse ihan yksin karjua esim. omassa huoneessa. Yleensä muutaman minuutin huudon jälkeen syli jo tuntuu ihan ok paikalta, ja siihen voi rauhoittua.
Onneksi näitä uhmia ei ihan joka päivä tule.... koettelee yhden jos toisenkin kärsivällisyyttä. Itseäni rauhoittelen mielessä toistelemalla, että ei tämä kovin kauaa voi jatkua, muutama minuutti, ja se on siinä.
Muutamaa uhmakohtausta seuranneena olen todennut, että tilanteen ollessa päällä ei mikään "järkiperäinen" puhe auta - kuten joku jo aiemmin sanoikin. Olen tehnyt niin, että hoidan vaan homman mahdollisimman vähillä vaurioilla (eli huudosta huolimatta äkkiä vaan nukkumaan/kotiin vaikka kantaen rimpuilevaa otusta/ruokaa naamariin tms), annan huutoa tulla sen aikaa kun tulee, ja otan sitten syliin.
Meillä pojulle tulee uhmia yleensä kun ollaan tulossa sisälle, jolloin annan hänen huutaa (jos ei syli kelpaa) sen aikaa, että saan ruuan pöytään. Olen kuitenkin läsnä niin, ettei lapsen tarvitse ihan yksin karjua esim. omassa huoneessa. Yleensä muutaman minuutin huudon jälkeen syli jo tuntuu ihan ok paikalta, ja siihen voi rauhoittua.
Onneksi näitä uhmia ei ihan joka päivä tule.... koettelee yhden jos toisenkin kärsivällisyyttä. Itseäni rauhoittelen mielessä toistelemalla, että ei tämä kovin kauaa voi jatkua, muutama minuutti, ja se on siinä.
Meillä pojulle tulee uhmia yleensä kun ollaan tulossa sisälle, jolloin annan hänen huutaa (jos ei syli kelpaa) sen aikaa, että saan ruuan pöytään. Olen kuitenkin läsnä niin, ettei lapsen tarvitse ihan yksin karjua esim. omassa huoneessa. Yleensä muutaman minuutin huudon jälkeen syli jo tuntuu ihan ok paikalta, ja siihen voi rauhoittua.
Onneksi näitä uhmia ei ihan joka päivä tule.... koettelee yhden jos toisenkin kärsivällisyyttä. Itseäni rauhoittelen mielessä toistelemalla, että ei tämä kovin kauaa voi jatkua, muutama minuutti, ja se on siinä.
Kolmen kopla
Meillä nuorin suunnilleen saman ikäinen. Keskimmäinen taas äärettömän temperamenttinen eli jonkin verran kokemusta uhmasta ja muusta. Itse olisin unohtanut koko pottailun, jos alkaisi näyttää siltä, että kriisi tulossa. Lapsihan saattoi olla myös jo liian väsynyt. Olisin hoitanut pakolliset pesut ym. mahdollisimman nopeasti, sitten yökkäri päälle, vaikka yövalo päälle, pehmolelu kainaloon ja lapsi hetkeksi syliin paijattavaksi. Missään nimessä en antaisi lapsen päättää kaikesta, mutta jos ei yhteistyökykyä sillä hetkellä, oikaisisin kaikissa jutuissa niin paljon kuin mahdollista. Meillä keskimmäinen sai usein yli tunninkin raivareita ihan pikku jutuista. Siinä sitten vaan istuin ja odotin raivon laantumista, sitten halailtiin ja hoidettiin kesken jäänyt homma. Jos raivon takana esim. nälkä tai uni, niin sitten ei auta kuin järjestää unta tai ruokaa mahdollisimman nopeasti.
Meidänkin pojan (1 v. 7 kk) kanssa oli yksi ilta vastaavanlainen härdelli käynnissä. Vaikea oli itse pysyä rauhallisena, vaikka se juuri olisi tärkeintä ko. tilanteessa. Meidän pojan raivokohtauksen aiheutti silloin nimenomaan väsymys, joten iltatoimet hoidettiin nopsaan pojan kaikenlaisesta vastustelusta huolimatta ja sitten mentiin välittömästi nukkumaan.
noapurin kaesa
Onkohan mahdollista että olis täälläkin tuo "varhainen" uhmaikä iskeny, ikää tytöllä 1v1kk ja pari päivää ollu tosi kamalia,
mikään ei ole kelvannu, huutoa ja raivoamista pikkuasioista, periksi en haluaisi antaa ja välillä tuntuu että kaikki vika on minussa.
Pitäis vaan jaksaa ymmärtää ja yrittää olla "jämynä".. *huokaus*
mikään ei ole kelvannu, huutoa ja raivoamista pikkuasioista, periksi en haluaisi antaa ja välillä tuntuu että kaikki vika on minussa.
Pitäis vaan jaksaa ymmärtää ja yrittää olla "jämynä".. *huokaus*
Äättä
Kuullostaapa niin tutulta... Meillä on myös 1v 9kk vanha poitsu, joka saa raivareita viikoittain. Jos raivoamiselle ei ole syytä (nälkä, väsymys...) otan hänet syliin karjumaan vastusteluista huolimatta. Ajattelen niin, että äidin sylissä on turvallista mesota satuttamatta itseään.Pidän häntä sylissä niin kauan kunnes hän rauhoittuu, enkä päästä pois. "kohtauksien" jälkeen hän on kuin toinen poika ja kovasti sen perään kuka sylissä piti...
Antaakaapas kommentteja!
Antaakaapas kommentteja!
Äättä
Kuullostaapa niin tutulta... Meillä on myös 1v 9kk vanha poitsu, joka saa raivareita viikoittain. Jos raivoamiselle ei ole syytä (nälkä, väsymys...) otan hänet syliin karjumaan vastusteluista huolimatta. Ajattelen niin, että äidin sylissä on turvallista mesota satuttamatta itseään.Pidän häntä sylissä niin kauan kunnes hän rauhoittuu, enkä päästä pois. "kohtauksien" jälkeen hän on kuin toinen poika ja kovasti sen perään kuka sylissä piti...
Antaakaapas kommentteja!
Antaakaapas kommentteja!
Äättä
Kuullostaapa niin tutulta... Meillä on myös 1v 9kk vanha poitsu, joka saa raivareita viikoittain. Jos raivoamiselle ei ole syytä (nälkä, väsymys...) otan hänet syliin karjumaan vastusteluista huolimatta. Ajattelen niin, että äidin sylissä on turvallista mesota satuttamatta itseään.Pidän häntä sylissä niin kauan kunnes hän rauhoittuu, enkä päästä pois. "kohtauksien" jälkeen hän on kuin toinen poika ja kovasti sen perään kuka sylissä piti...
Antaakaapas kommentteja!
Antaakaapas kommentteja!
Äättä
Kuullostaapa niin tutulta... Meillä on myös 1v 9kk vanha poitsu, joka saa raivareita viikoittain. Jos raivoamiselle ei ole syytä (nälkä, väsymys...) otan hänet syliin karjumaan vastusteluista huolimatta. Ajattelen niin, että äidin sylissä on turvallista mesota satuttamatta itseään.Pidän häntä sylissä niin kauan kunnes hän rauhoittuu, enkä päästä pois. "kohtauksien" jälkeen hän on kuin toinen poika ja kovasti sen perään kuka sylissä piti...
Antaakaapas kommentteja!
Antaakaapas kommentteja!
Äättä
Kuullostaapa niin tutulta... Meillä on myös 1v 9kk vanha poitsu, joka saa raivareita viikoittain. Jos raivoamiselle ei ole syytä (nälkä, väsymys...) otan hänet syliin karjumaan vastusteluista huolimatta. Ajattelen niin, että äidin sylissä on turvallista mesota satuttamatta itseään.Pidän häntä sylissä niin kauan kunnes hän rauhoittuu, enkä päästä pois. "kohtauksien" jälkeen hän on kuin toinen poika ja kovasti sen perään kuka sylissä piti...
Antaakaapas kommentteja!
Antaakaapas kommentteja!
Meillä on muutaman kerran kokeiltu Jo Frostin tyyliin jäähypenkkiä. Missään penkillä ei tietenkään pysy joten pinnikseen joutuu. Tiedän ettei ole paras vaihtoehto mutta muutakaan en ole keksinyt.
Joka kerta on tuntunut ettei lapsi lainkaan tajua että häntä rangaistaan vaikka selitän asian. Mutta kun aika loppuu -laitan kännyn hälyttämään - hihkuu aina pääseväsä pois. Tajunnee siis kuitenkin.
Joka kerta on tuntunut ettei lapsi lainkaan tajua että häntä rangaistaan vaikka selitän asian. Mutta kun aika loppuu -laitan kännyn hälyttämään - hihkuu aina pääseväsä pois. Tajunnee siis kuitenkin.
Hei!
Kyllähän se uhmalta kuulostaa. Muista kuitenkin aina raivokohtauksesta huolimatta perustella lapselle, miksi tehdään niinkuin sinä sanot. Eli ei vaan siksi, koska äiti niin sanoo, vaan oikeita syitä (esim. hampaat pestään, että hammaspeikko saadaan pois tms.). Raivokohtausten keskellä on niin helppo unohtaa perustelut ja vain "käskeä", mikä yleensä lisää raivoa entisestään. Lisäksi voi koittaa tarjota kirjaa tm. puuhaa potan ja pesujen ajaksi, jos ne vaikka saisivat kiinnostumaan ja unohtamaan raivon.
Nuapurin kaesa, noin pienellä on harvemmin kysymys uhmasta. Poskihampaiden tulo aiheutti meillä noita raivaraita tuossa iässä...
Kyllähän se uhmalta kuulostaa. Muista kuitenkin aina raivokohtauksesta huolimatta perustella lapselle, miksi tehdään niinkuin sinä sanot. Eli ei vaan siksi, koska äiti niin sanoo, vaan oikeita syitä (esim. hampaat pestään, että hammaspeikko saadaan pois tms.). Raivokohtausten keskellä on niin helppo unohtaa perustelut ja vain "käskeä", mikä yleensä lisää raivoa entisestään. Lisäksi voi koittaa tarjota kirjaa tm. puuhaa potan ja pesujen ajaksi, jos ne vaikka saisivat kiinnostumaan ja unohtamaan raivon.
Nuapurin kaesa, noin pienellä on harvemmin kysymys uhmasta. Poskihampaiden tulo aiheutti meillä noita raivaraita tuossa iässä...
Kolmen kopla
\
Minä olen kyllä tässä asiassa vähän eri mieltä. Puhuminen ja perustelut on äärimmäisen tärkeää, mutta jos lapsi on väsynyt ja huutaa, niin kyllä ensisijaista on toiminta. Ei nyt puhumattomana tarvitse olla, mutta siinä tilanteessa voi liiallinen selittäminen vain pahentaa asiaa. Toisaalta, jos hillitön raivokohtaus päällä, ei lapsi näe tai kuule mitään, on puhe aivan turhaa. Sitten vaan kannattaa odottaa raivon laantumista. Kohtauksen ennakointiin voi selitys tehota, kun huomaa, että kohta pamahtaa, voi hidastaa tahtia ja jutella asiasta juurta jaksaen. Tässäkin on kyllä suuria eroja lasten kesken, jollekin sopiii jokin tyyli, toiselle ihan toisenlainen.Alkuperäinen kirjoittaja 08.02.2007 klo 00:23 Commander kirjoitti:
Meillä neiti 1,9kk ja just tollasta on. Tavarat ei tosin ole vielä lentäneet, mutta muuten hillitöntä raivoamista lähes joka päivä kerran. Ja kohtauksen jälkeen on silminnähden uupunut ja rauhallinen, touhuaa itsekseen rauhallisia leikkejä tai kuuntelee lastenmusiikkia. On kyllä vuoristorataa. Ja on totta, että on tosi vaikea välillä jaksaa näitä kohtauksia. Meillä nämä on usein juuri äitille näytettyjä, isällekin joskus. Kaikki menee hienosti, jos neiti saa kaiken huomion (pikkusisko nukkumassa tai äitin kanssa kaksin kaupassa yms.) , mutta n ymmärrettävästi vaikea sopeutua siihen, että äiti juttelee muidenkin kanssa ja yksinkertaisesti kaikki kiva loppuu joskus.
Viimeksi eilen neiti sai raivarin, kun oltiin uutta turvaistuinta kattomassa lastentarvikeliikkeessä ja sieltä piti n. tunnin olon jälkeen lähteä. Tietty valmistelin lähtöä jo hyvissä ajoin ja liukumäkeä laskettiin "viimeisen" kerran ja sitten lähdettään - ja nin lähdettiin, mutta mutta mikä huuto. Ei meilläkään auttanut siinä mikään muu kuin autoon väkisin vöihin kiinni ja menoksi. Taapero rauhoittui vasta n. 10 min kuluttua autossa, kun laitettiin lastenmusiikkia soimaan. Meillä neiti menee lopulta ihan pois päältä, eikä selvästi tiedä itsekään, miksi alunperin rupesi itkemään. Tunteet vain ovat niin suuria.
Mukava kuulla, että muilla samanlaista ja yritetäänhän kestää.
Viimeksi eilen neiti sai raivarin, kun oltiin uutta turvaistuinta kattomassa lastentarvikeliikkeessä ja sieltä piti n. tunnin olon jälkeen lähteä. Tietty valmistelin lähtöä jo hyvissä ajoin ja liukumäkeä laskettiin "viimeisen" kerran ja sitten lähdettään - ja nin lähdettiin, mutta mutta mikä huuto. Ei meilläkään auttanut siinä mikään muu kuin autoon väkisin vöihin kiinni ja menoksi. Taapero rauhoittui vasta n. 10 min kuluttua autossa, kun laitettiin lastenmusiikkia soimaan. Meillä neiti menee lopulta ihan pois päältä, eikä selvästi tiedä itsekään, miksi alunperin rupesi itkemään. Tunteet vain ovat niin suuria.
Mukava kuulla, että muilla samanlaista ja yritetäänhän kestää.
Hauska kuulla että muillakin... Tismalleen tuollaisia järjettömiä raivareita aölkoi meidänkin elämään kuulua n. 1,6 vuotiaana. Ensimmäiset saivat hämilleen, sillä tuo raivon voima on jotain niin käsittämätöntä. Lisäksi raivokohtaus alkaa hyvin mitättömästä jutusta, lähinnä jos joku juttu ei mene kuin lapsi oli sen mielessään ajatellut (ja sitä on vaikea etukäteen tietää.. ). Luulin jo, että lapsella on jokin "vika"...
Omasta kokemuksesta olen huomannut, että väsymys ja nälkä lisäävät näitä raivareista eli huolehdin ruoka- ja uniajat hyvissä ajoin, ettei vaan myöhästytä niistä. Nyt 2,5 vuotiaana ne ovat hieman helpottaneet, sanotaan niin, ettei niitä ole niin usein. Juuri nuo aikataulutukset ovat helpottaneet arkea... Mielestäni toimit ihan oikein, ei kannata antaa lapsen tehdä ihan mitä vaan, jossain kohtaa on pakko ärähtää, tosin sekään ei aina auta. Välinpitämättömyys on myös ihan kokeiltava keino, lähtee vaan pois kiukuttelevan lapsen luota, ei ne yksin niin kauaa jaksa. Heh, parhaillaan meillä on kiukuteltu lattialla huutaen kokonainen tunti.
Parin muun äidin kanssa jutellaan ja nähdään saman ikäisiä lapsiamme ja ihan normaalia tuo raivoaminen näyttää olevan.
Tismalleen tuollaisia järjettömiä raivareita aölkoi meidänkin elämään kuulua n. 1,6 vuotiaana. Ensimmäiset saivat hämilleen, sillä tuo raivon voima on jotain niin käsittämätöntä. Lisäksi raivokohtaus alkaa hyvin mitättömästä jutusta, lähinnä jos joku juttu ei mene kuin lapsi oli sen mielessään ajatellut (ja sitä on vaikea etukäteen tietää.. ). Luulin jo, että lapsella on jokin "vika"... Omasta kokemuksesta olen huomannut, että väsymys ja nälkä lisäävät näitä raivareista eli huolehdin ruoka- ja uniajat hyvissä ajoin, ettei vaan myöhästytä niistä. Nyt 2,5 vuotiaana ne ovat hieman helpottaneet, sanotaan niin, ettei niitä ole niin usein. Juuri nuo aikataulutukset ovat helpottaneet arkea... Mielestäni toimit ihan oikein, ei kannata antaa lapsen tehdä ihan mitä vaan, jossain kohtaa on pakko ärähtää, tosin sekään ei aina auta. Välinpitämättömyys on myös ihan kokeiltava keino, lähtee vaan pois kiukuttelevan lapsen luota, ei ne yksin niin kauaa jaksa. Heh, parhaillaan meillä on kiukuteltu lattialla huutaen kokonainen tunti.
Parin muun äidin kanssa jutellaan ja nähdään saman ikäisiä lapsiamme ja ihan normaalia tuo raivoaminen näyttää olevan.