mks
Olen viime aikoina harrastanut paljon itsetutkiskelua. Olen kai jonkinlaisessa kriisissä. Akateeminen urani sai surkean lopun. Minulla ei ole tutkintoa, ei ammattia, ei minkäänlaista oikeaa työkokemusta. Olen kuitenkin perheellinen ihminen asuntovelkoineen päivineen. Etkö itsekin tuntisi olosi ahdistuneeksi tällaisessa tilanteessa?
Tämän kaiken tajuaminen sai minut masentumaan ja ahdistumaan. Olen saanut aika pahoja ahdistuskohtauksia. Olen kuitenkin selvinnyt niistä ilman lääkitystä. Ilman ulkopulista apua. En uskalla/osaa sitä hakea. Olen hengitellyt syvään raitista ilmaa, ajatellut asioita. Lopulta se kamala tunne rinnassa katosi. Se kuin en saisi happea, keuhkot räjähtää, sydän hakkaa tuhatta ja sataa, päästä heittää...
Olen miettinyt, miten pääsisin pois tästä tilanteesta. Rahallista tilannetta auttaisi jos pääsisin töihin, mutta kuka tahtoisi palkata tällaisen luuserin? Haluaisin oppisopimuskoulutukseen, että saisin samalla sekä koulutuksen että työpaikan. Ymmärrän kyllä kuinka tärkeää koulutus on nykymailmassa. Pistelee vihaksi tajuta, että olen koko elämäni ajan heittänyt potenttiaalini hukkaan enkä ole kunnolla panostanut ikinä opiskeluun. Olen ollut hädin tuskin keskitason oppilas. Olen kuitenkin liian vanha enää istumaan koulun penkillä miettimässä mikä minusta tulee isona. Olen jo iso. Olen jo perheellinen. Minun pitäisi kyetä osallistumaan perheeni elatukseen.
Mitä tulee tähän masennukseen ja ahdistukseen, siihenkin auttaisi paljon tuo työn saaminen. Mutta tunnen itseni jotenkin lukkiutuneeksi. Koko ikäni olen vähätellyt omia taitojani kaikessa, muiden mielipiteistä imenyt itseeni vain ne negatiiviset ja vähätellyt posiviisia. Vaatimattomuus kaunistaa? Luuserin se vaan tekee. Ikinä elämässäni en ole ajatellut itseäni luovana ihmisenä, mutta nyt minulla tekisi mieli tyhjentää sisukseni kankaalle tai tehdä jotain muuta luovaa. Haluan nähdä, että pystyn tekemään jotain tähdellistä omilla käsilläni. Haluan vihdoin tuntea itseni jonkin arvoiseksi. En vain tiedä mistä aloittaisin.
Olisi niin helvetin helppoa osoittaa syyttävällä sormella muita. Yläasteella ajattelin, että haluaisin olla isona arkkitehti. Piirtelin pohjapiirroksiakin 11 vuotiaasta asti. Mutta sitten kerran kuviksen tunnilla piti piirtää kolmiulotteinen talo ja opettaja musersi parilla kommentilla monivuotiset haaveeni. Lukioon en sitten enää olisi halunnut lähteä, mutta painostuksesta menin ja ryssin kaiken. Muutaman jakson jälkeen lähdin. Siitä asti elämäni on oikeastaan ollut vain ajelehtimista. Olisin halunut lähteä Raaheen sisäopppilaitosmaiseen kouluun opiskelemaan liiketaloutta ystäväni kanssa, mutta äiti ei päästänyt. Täytyi sitten tyytyä seuraavaksi parhaaseen ja opiskelin ammattikoulussa sitä liiketaloutta. Menestys on ollut vaihtelevaa, mutta loppujen lopuksi jäin kumminkin ilman tutkintoa. Opiskeluni on ollut niin katkonaista äitiyslomien takia, etten enää edes muista kaikkea opiskelemaani. Turha siis yrittää enää taistella sen eteen, että saisin sen tutkinnon. Sittenhän työnantajat odottaisivat saavansa rauhdankovan ammattilaisen. Ja saisivat tällaisen luuserin, joka muistaa vain muutamia asioita, jotka todella kiinnostivat.
Anteeksi tämä kauhean pitkä sepustus. Olisiko mitään mielipiteitä tai ajatuksia, mitä minun pitäisi seuraavaksi elämälleni tehdä? Tuntuu kuin olisin suuressa tienristeyksessä.
Tämän kaiken tajuaminen sai minut masentumaan ja ahdistumaan. Olen saanut aika pahoja ahdistuskohtauksia. Olen kuitenkin selvinnyt niistä ilman lääkitystä. Ilman ulkopulista apua. En uskalla/osaa sitä hakea. Olen hengitellyt syvään raitista ilmaa, ajatellut asioita. Lopulta se kamala tunne rinnassa katosi. Se kuin en saisi happea, keuhkot räjähtää, sydän hakkaa tuhatta ja sataa, päästä heittää...
Olen miettinyt, miten pääsisin pois tästä tilanteesta. Rahallista tilannetta auttaisi jos pääsisin töihin, mutta kuka tahtoisi palkata tällaisen luuserin? Haluaisin oppisopimuskoulutukseen, että saisin samalla sekä koulutuksen että työpaikan. Ymmärrän kyllä kuinka tärkeää koulutus on nykymailmassa. Pistelee vihaksi tajuta, että olen koko elämäni ajan heittänyt potenttiaalini hukkaan enkä ole kunnolla panostanut ikinä opiskeluun. Olen ollut hädin tuskin keskitason oppilas. Olen kuitenkin liian vanha enää istumaan koulun penkillä miettimässä mikä minusta tulee isona. Olen jo iso. Olen jo perheellinen. Minun pitäisi kyetä osallistumaan perheeni elatukseen.
Mitä tulee tähän masennukseen ja ahdistukseen, siihenkin auttaisi paljon tuo työn saaminen. Mutta tunnen itseni jotenkin lukkiutuneeksi. Koko ikäni olen vähätellyt omia taitojani kaikessa, muiden mielipiteistä imenyt itseeni vain ne negatiiviset ja vähätellyt posiviisia. Vaatimattomuus kaunistaa? Luuserin se vaan tekee. Ikinä elämässäni en ole ajatellut itseäni luovana ihmisenä, mutta nyt minulla tekisi mieli tyhjentää sisukseni kankaalle tai tehdä jotain muuta luovaa. Haluan nähdä, että pystyn tekemään jotain tähdellistä omilla käsilläni. Haluan vihdoin tuntea itseni jonkin arvoiseksi. En vain tiedä mistä aloittaisin.
Olisi niin helvetin helppoa osoittaa syyttävällä sormella muita. Yläasteella ajattelin, että haluaisin olla isona arkkitehti. Piirtelin pohjapiirroksiakin 11 vuotiaasta asti. Mutta sitten kerran kuviksen tunnilla piti piirtää kolmiulotteinen talo ja opettaja musersi parilla kommentilla monivuotiset haaveeni. Lukioon en sitten enää olisi halunnut lähteä, mutta painostuksesta menin ja ryssin kaiken. Muutaman jakson jälkeen lähdin. Siitä asti elämäni on oikeastaan ollut vain ajelehtimista. Olisin halunut lähteä Raaheen sisäopppilaitosmaiseen kouluun opiskelemaan liiketaloutta ystäväni kanssa, mutta äiti ei päästänyt. Täytyi sitten tyytyä seuraavaksi parhaaseen ja opiskelin ammattikoulussa sitä liiketaloutta. Menestys on ollut vaihtelevaa, mutta loppujen lopuksi jäin kumminkin ilman tutkintoa. Opiskeluni on ollut niin katkonaista äitiyslomien takia, etten enää edes muista kaikkea opiskelemaani. Turha siis yrittää enää taistella sen eteen, että saisin sen tutkinnon. Sittenhän työnantajat odottaisivat saavansa rauhdankovan ammattilaisen. Ja saisivat tällaisen luuserin, joka muistaa vain muutamia asioita, jotka todella kiinnostivat.
Anteeksi tämä kauhean pitkä sepustus. Olisiko mitään mielipiteitä tai ajatuksia, mitä minun pitäisi seuraavaksi elämälleni tehdä? Tuntuu kuin olisin suuressa tienristeyksessä.