Mitä mieltä olette?

Minulla ja miehelläni on 6 kk vanha vauva, takana noin kahden ja puolen vuoden avioliitto. Olemme molemmat parikymppisiä.

Raskausaika oli suhteellisen vaikea parisuhteellemme, vaikka olimme vauvasta aiemmin puhuneetkin ja molemmat vauvaa halusimme. Mieheni etääntyi minusta todella paljon, kävi enemmän ulkona kavereidensa kanssa, riitelimme paljon ja tunsin itseni yksinäiseksi. Aloin jopa pelätä, ettei mieheni rakastaisikaan vauvaa kun se syntyisi, koska hän ei lähes koskaan puhunut kanssani mitään vauvaan liittyvää, kaikki vauvan tavarat ja muut hankinnat hoidin yksinäni (vaikkakin yhteisillä rahoilla, hän ei vain koskaan halunnut tulla mukaan, sanoi vain että kyllä sä tiedät mitä tarvitaan)..

Kun vauva syntyi, hän selvästi rakastui ensi silmäykseltä pikkuiseen ja edelleenkin lepertelee vauvalle päivittäin ja sanoo kuinka paljon rakastaa. Samoin sanoo minulle päivittäin minua rakastavansa. Mutta... hän ei ole halukas osallistumaan vauvan hoitoon millään tavalla, ei ole kertaakaan kylvettänyt yksin, vaipat on vaihtanut ehkä kymmenen kertaa, kakkavaippoja ei kertaakaan. Olen usein väsynyt koska minulla ei ole sukulaisia lähellä hoitoapuna eikä siis koskaan hetkeä ilman vauvaa (jota rakastan yli kaiken, mutta joskus kaipaisi hetken omaa aikaa) paitsi kun vauva nukkuu. Mieheni on vuorotöissä eikä ymmärrä että minä voin olla yhtä väsynyt kuin hän. Hän kokee vain omat unensa tärkeiksi eikä tajua miten rankkaa minulla joskus on kun en saa nukuttua ollenkaan.

Riitelemme päivittäin, yleensä juuri vastuun ottamisesta ja yhteisestä ajasta. Tuntuu ettei hän enää halua viettää aikaa minunkaan kanssani, aina on joko nukuttava tai sitten jotain sovittuna kavereiden kanssa. Menoistaan hän ilmoittaa muutamaa tuntia aiemmin ja elää siis aivan kuin hänellä ei mitään vastuuta vauvasta olisi. Olen hänelle sanonut ettei ole reilua koska itse en koskaan voisi niin vain mennä, hänen tulisi kertoa aiemmin menoista. Töiden jälkeen hän on yleensä hetken kavereidensa kanssa ennen kuin tulee kotiin syömään, eikä välttämättä edes ilmoita tulevansa myöhemmin.
Emme enää ole myös parhaita ystäviä niin kuin ennen. Hän valehtelee typeristä asioista, kuten tupakoinnista (vannoi lopettavansa ja on vannonut ettei ole polttanut, mutta on koko ajan polttanut selkäni takana).

Hänen mielestään ylireagoin, itse en enää tiedä... Olen vain väsynyt, tunnen itseni yksinäiseksi ja haluaisin taas tuntea että hän haluaa viettää aikaa kanssamme. Erostakin olen jo puhunut.. Mutta hän ei sitä halua ja aina yrittää muutaman tunnin hyvitellä että tulisin toisiin ajatuksiin. En vain ole enää onnellinen..

Tulipa pitkä ja sekava teksti, mutta sekava on olokin... :/

 

harmi :hug: en oikein tiedä mitä sanoisi itsekkin olen niin sekaisin tästä omasta elämän muutoksesta....mikä noita miehiä oikein vaivaa?? minäkin luulin olevani onnellinen..mutta nyt kaikkea muuta :ashamed: koitas sieki pärjätä..minäkin koitan :'(

 

No tässähän on kyse siitä, että ei olla kasvettu vielä perheenisäksi ja vastuunotto ja sitoutuminen ahdistavat.

On kivaa, että on vauva, mutta on kivaa myös mennä. Toivottavasti järkiintyy aikanaan, sekin on mahdollista.

Voimia!

 

Puhukaa asioista ja ilmaiset miltä sinusta tuntuu.Älä saarnaa vaan keskustele.Sitä kautta minäkin yritän saada asioita selvitettyä.Asiat etenee hitaasti,mutta varmasti. :hug:

 

Meillä johti siihen, että jäin tytön kanssa kahden kun oli reilu puoli vuotta. Mies lähti ja vaihtoi nuorempaan, oli ollut vispilänkauppaa melkein puoli vuotta ja nolointa ja nöyryyttävintä on se, että kyseessä oli maapallon toisella puolella asuva nuori tyttö jonka sitten haki tänne suomeen ja joka nyt on lähtenyt kävelemään ja kyllä me NYT kelvattais miehelle, mutta myöhäistä on... Olen menossa naimisiin

 

ei ollut yhtään sekava teksti vaikka olosi varmaan on.
joskus vaan tuntuu et joilakin isillä oli sitten nuori tai jo ikääkin kertynyt isyys niin suuri ja erillainen "juttu" mitä he itse olivat ajatelleet ennen lapsen syntymää.
huomaavat että vaimo onkin äiti ja suurimman osan ajasata "uhraakin" vauvaan ja mies vaan jää jonkun aikaa vähemmälle huomiolle ja sitä voipi kapinoida.
ja toisille miehille taas ei tää vauva-ajan hoito sovi millään yäk! kakkavaippoja esim. mutta kun lapsi alkaa kasvaa ja oppii kommunikoimaan ja on muutenkin "helpompi" kun tulee ikää lisää.niin mieskin alkaa heräämään lapsen hoitamiseen.
ja monelle pariskunnalle eka vauva voi olla iso kriisin paikka. mahdollisesti ensimmäinen kunnon kriisi ,saatetaan ajatella et tätä en kestä ero tulee. ja joillekin ero tulee ja toiset jaksaa taistella sen kriisin yli.
ja kyllä se vaan kummasti elämä muuttuu kun vauva tulee taloon. ette ole enää ikinä kaksi vaan teitä on aina se kolme tai mahdollisesti enemmänkin.
molemmat ovat väsyneitä ja kireitä ja tuntuu et aina tuo vauvakin vaan itkee ja ehkä raha-asiatkin tuottaa ylimäärästä riitaa ja ja ja
monasti vaan huomaa et miehet pakenee sitä tilannetta sinne kavereiden luo kun on vaikea kohdata arkea tai jotain sitä et elämä on nyt näin. siellä kavereiden luona varmaan on helpompaa ja asiat niin kuin ennen.
joillakin vaan kestää sopeutua siihen uuteen tilanteeseen kauemmin ja tai ei ole kykyjä tai voimavaroja ruveta purkamaan niitä ongelmia.
ja sinun ja vauvanne kannalta tämä tilanne on varmasti surkea ja tuo mielipahaa ja turhautumista ja väsymistä jne
en sitä sano että miehesi käyttäytyisi oikein teitä kohtaan ja teidän tilanteessa ei todellakaan.
mieluumminhan sitä ojentaisi tuollasta miestä ja antaisi pientä potkua peffaan et ryhdistäydy MIES ja ISÄ!
ajattelin vaan tuoda joitain näkökulmia esille ja jos se vaan on miehesi tapa soputua uuteen tilanteeseen. joskus vaan nää miesten systeemit voi tuntua todella hölmöiltä :/
kaikkea hyvää pikkuperheellenne toivotan ja että asiat selkiytyisivät. :hug:

 

Hei!!
Tuo sun teksti oli kuin minun suusta. Poikkeus vaan on, että meillä tyttö on jo 3-vuotias ja mies on alkanut oleen välinpitämätön. Se ei kertaakaan oo heränny tytön kans viikonloppuisin, minä herään aina. Mies pelaa iltasin koneella, minä hoidan tytön ja vien sitä kaikkiin erilaisiin paikkoihin ja teen hänen kanssaan kaikkea. Lisäksi minä vielä opiskelen, ja koulupäivät eivät todellakaan ole mitään kauhean leppoisia. Mies on ryyppäämässä joka ikinen viikko. Vapun olisin halunnut viettää yhdessä , mutta hänen piti saada viettää aikaa oman pikkuveljensä kanssa toisessa päässä Suomea (oli menossa sinne auttaan muutossa) ja tämän ilmoitti perjantaina jolloin oli lähdössä. Minä sitten lähdin omien vanhempieni luokse, alkoi ahdistamaan niin kamalasti. Minullakaan ei ole sukulaisia samalla paikkakunnalla missä asumme.

Se, mikä vielä tekee omaa oloa pahemmaksi on että tuon vapun jälkeen kaikki tuntu muuttuvan kun napisin sille asiasta että olis voinu ilmoittaa aiemmin, jotta olisin voinut suunnitella omiakin tekemisiä (lapsenhoidon ohella tietysti...). Se veti mulle kamalat pultit. Meillä on ollut toinen lapsi suunnitteilla jo viime vuoden puolelta saakka, mutta ikävä kyllä ei ole tärpännyt. Nyt tuntuu että parempi kun ei olekaan. Toinen iso asia on ollut oman asunnon ostaminen. Miten kaikki voikin muuttua noin äkkiä? Itellä on koko ajan niin ahdistava ja surullinen olo, toinen senkun #&%?$!* kuinka en saa aikaseksi tehtyä mitään ja koko ajan arvostelee. Tytön takia jaksan ja hänen kanssaan vietäkin nyt entistä enemmän aikaa. Ajatukset on niin sekaisin etten tiedä miten päin olisin. Kun vaan vois taas olla onnellinen...

 

ap:lle: Joskus kun on omalle miehelle ollut vaikeaa kertoa asioita olen kirjoittanut kirjeen. "Päin naamaa" sanottuna asioilla on tapana vääristyä koska tunteet pursuavat pintaan molemmilla ennenkuin on saanut sanottavansa loppuun. Kun lukee sen kirjeestä niin saa rauhassa lukea koko asian ja sitten vielä ajatella niitä juttuja. Sen jälkeen voi yrittää keskustelua uudestaan kun toisella on vähän ennakkokäsitystä ja mahdollisesti jotain sanottavaakin!
Oma mies on ollut aikaisemmin vuorotöissä ja silloin tuntui siltä että hänen unet on se joka kaikessa aina ratkaisee. Toivottavasti saatte selvitettyä asioitanne!