Mitä mä teen?

Mul on niin sekava olo, etten tiedä edes saanko mä mitään tähän kirjoitettua, mut yritän kuitenkin. Mul on neljä ihanaa lasta ja aviomies, jonka kanssa olen pyörittänyt vaan kulissii viimeisen vuoden. Nyt olen silmittömästi rakastunut toiseen mieheen ja hänkin myös perheellinen. Olemme tapailleet toisiamme kolmisen kuukautta salassa. Nyt olen sitten aivan valtavissa syyllisyyden tunteissa. Viime yönä istuimme kolmeen saakka ja yritimme saada selvyyttä tämän uuden miehen kanssa elämän tilanteisiimme.
Minä kuten myös "uusi" mieheni olemme ajautuneet tahän tilanteseen, koska meitä molempia on tavalla tai toisella "työnnetty" pois omassa suhteessa. Molemmat olemme yrittäneet puhua puolisoidemme kanssa ja minä ehdottanut parisuhde terapiaa, mut ei vaan ole halua lähteä.
Mutta tää on niin #&%?$!* raastavaa elää kaksoiselämää..en olisi koskaan voinut kuvitella et ajautuisin tällaiseen elämän tilanteeseen..Mul aina ollut rehellisyys pääasia suhteessa.Nyt koen olevani maailman huonoin äiti ja pelkään että olen pilannut oman sekä "uuden" mieheni elämän täysin.. Viime yönä sovimme, että yritämme olla pitämättä tiivistä yhteyden pitoa.. Minusta tuntuu et mä olen aivan tyhjän päällä.. Mä vaan kuljen täällä ympyrää ja itken..Ajattelin huomenna varata ajan itselleni terapiaan.. En todellakaan tirdä mitä mä teen? On kamala ajatella, että mun on tavallaan pakko elää elämää tässä nykyisessä liitossa, josta en saa rakkautta.. ja tavallaan kamalaa ajatella, et tuolla jossain on maailman ihanin ihminen, joka rakastaa mua ja jota mä rakastan yli kaiken. Auttakaa!! Onko kellään ollut vastaavaa ja kuinka te olette selvinneet?

 

Älä petä ITSEÄSI vaan lopeta pelleily. Tiedät ITSE vastauksen, sitä ei kenenkään tarvitse kertoa!

Voimia!

 

Näin sivusta on helppo sanoa, mutta tee kaikkesi, ettei perheesi hajoa. Ja nyt kyseessä on kaksi perhettä. Muuta en voi sanoa. Niin moni lapsi kärsii rikkinäisestä perheestä. Ei tietenkään kulissiavioliitto ole sen parempi vaihtoehto, eikä sitä ole syytä jatkaakkaan. Ehkä miehesi ei edes tajua, kuinka pahassa jamassa avioliittonne on. Voimia oikein kovasti.
:hug:

Avioliitto kirjoista voisi löytyä apua?

 

Kuinka monta kertaa olette ehtineet tavata kolmen kuukauden aikana? Kuinka paljon tiedät miehestä, joka on mielestäsi NYT huippuihana?

Sanon kuten edellinen: lopeta pelleily. Tee tilit selväksi nykyisen miehesi kanssa ja ala sitten miettiä uutta suhdetta, jos neljältä lapselta jaksat! Voi jeesus, kun ihmiset on dorkia... Jos olet onneton, häivy. Mutta ala vasta sitten järjestämään itsellesi uutta parisuhdetta.

 

\

Kuinka monta kertaa olette ehtineet tavata kolmen kuukauden aikana? Kuinka paljon tiedät miehestä, joka on mielestäsi NYT huippuihana?

Sanon kuten edellinen: lopeta pelleily. Tee tilit selväksi nykyisen miehesi kanssa ja ala sitten miettiä uutta suhdetta, jos neljältä lapselta jaksat! Voi jeesus, kun ihmiset on dorkia... Jos olet onneton, häivy. Mutta ala vasta sitten järjestämään itsellesi uutta parisuhdetta.

TÄYSIN SAMAA MIELTÄ!

 

Niin just,ota järki päähän :headwall: :headwall: :headwall:

 

Arvon rouvat - tosi kivaa syyllistämistä!!!!!

Kirjoittaja kuulostaa juuri sellaiselta tosi velvollisuudentuntoiselta puurtajalta, suomalaiselta perusnaiselta, joka on elämänsä käyttänyt täyttääkseen muiden odotuksia, kunnes jossain vaiheessa tulee kuppi täyteen ja alkaakin herätä siihen, ettei enää jaksa, jollei omilla toiveilla ja tunteilla ole juuri mitään väliä.

Kai jokainen odottaa saavansa hellyyttä ja rakkautta. Aikansa sitä velvollisuudentuntoinen ihminen jaksaa puurtaa lasten ja perheen hyvinvoinnin nimissä, viitaten kintaalla omille tuntemuksilleen.

On myös sellaisia ihmisiä, jotka heti kun parisuhde alkaa kyllästyttää, toteavat, että ukko lähteköön kävelemään. Tämä kirjoittaja kuuluu siihen toiseen ryhmään, jotka ovat hyvinkin sitoutuneita perheeseensä ja pitää sellaista ratkaisua hyvin radikaalina, että tulisi avioero. Mutta jollei oma puoliso osoita mitään kiinnostusta asioiden korjaamiseen, niin omasta elämästä katoaa mielekkyys, puurtaminen alkaa tuntua uhrautumiselta ja elämä väsyttää. Silti lopullisia ratkaisuja on vaikea tehdä - koska perhettä on vaikea hajottaa. Sitä voi ehdottaa keskustelua, parisuhdeterapiaa, kaikenlaista konkreettista kuten matkaa tms. suhteen parantamiseksi. Vaan jollei millään ole mitään vaikutusta, niin turhauttaahan se.

Oikeasti kylläkin kannattaisi selvittää asiat kotona - suuntaan tai toiseen, eikä lähteä heti uuteen suhteeseen. No, elämässä ei vaan kaikki aina mene oikeassa järjestyksessä. Tiedän vaan kokemuksesta, että tuosta ei hyvä seuraa, eniten tulet kärsimään sinä itse. On kamalaa rakastaa toista ja notkua onnettomassa avioliitossa, kykenemättä tekemään ratkaisuja.

On niin helppo tuomita kun ei toisen ajatuksia ymmärrä.

 

Ruoho siellä aidan toisella puolella ei ole aina niin vihreää miltä näyttää.
Vaikka elämäsi on ankeaa arkea oman miehesi kanssa, muuttuisi se arjeksi myös sen uuden miehen kanssa jossain vaiheessa.
Ja ensin kannattaisi käsitellä se nykyinen suhde loppuun, koska uutta ei pysty rakentamaan huonolle pohjalle.

 

Älkäähän syyllistäkö. On niin kovin helppoa sanoa (yleensä pari-kolmekymppisenä) kauhea ehdottomia vastauksia asioihin, joista ei -vielä- ole itsellä kokemusta. Kyllä se mustvalkoisuus jossain vaiheessa karisee itse kunkin silmistä. Toivottavasti.

Ei ole ap:llä helppo tilanne. Moinen kaksoiselämä on järjettömän rankkaa ja kuluttavaa. Lasten tähden haluaisi pitää elämän ennellaan. Mutta kun meillä jokaisella on vain yksi elämä. Olisi tosi kurjaa sitten loppupeleissä todeta, että omasta elämästä on mennyt viimeiset 40 vuotta hukkaan.

Ei kai siinä ole muuta vaihtoehtoa, kuin punnita asioita itsekeseen ja yhdessä tosi tarkkaan. Ja jutella ja jutella. Myös sen puhumattoman miehen kanssa.

kaikkea ei koskaan saa. Kaipa sitä täytyy selvitellä itselleen asioiden tärkeysjärjestys. Ja yrittää selviytyä siitä vaativasta tehtävästä niin, että kuuntelee ensisijaisesti omaa ääntänsä. Ei yleisen mielipiteen, ei naapurin, ei kä nyt ainakaan sukulaisten.

Voimia ja tsemppiä sinulle! Toivottavsti saat asiat järjestykseen -tavalla tahi toisella.

 

Täällä kanssasi tavallaan kohtalotoveri..
miehellä kolme lasta, minulla kaksi.
Olemme tunteneet jo muutaman vuoden, ja meillä oli suhde n. puolen vuoden ajan. Nyt taas vahingossa tapasimme, ja rakkaus ei ole kadonnut minnekään.
Omissa elämissämme pystymme elämään kumppaniemme kanssa jotenkuten. Mutta rakkaus toista kohtaan ei vaan väisty. Nyt emme ole tehneet tilanteelle mitään.. rakastamme vain salaa. tuntuu todella pelottavalta kaivata ja rakastaa jotakuta toista..

Kukaan muu ei pysty käsittämään tilannettasi, vain sinä itse tiedät.
Ajattele loppuelämääsi... miten sen haluaisit viettää?
Taitaa tänne olla vallan turha kirjoitella tällaisista asioista, kun osakseen saa vain syyllistämistä kokemattomien ja tietämättömien suunnalta.

 

Aluksi voimia sinulle! :hug:
Mä olin kaksi vuotta sitten ihan samassa tilanteessa, tuntui et koko elämä menossa hukkaan.Elin kaksi vuotta ns. kaksoiselämää, odottelin että lapset kasvaa ja olin todella valmis tekemään ratkaisuni.Nyt olen onnellisesti yhdessä tämän uuden miehen kanssa ja meille tulossa yhteinen ensimmäinen lapsi. Vanhimmat lapsenikin ovat ottaneet uuden mieheni vastaan hyvin ja kuulemma on ihanaa kun kotona on rauha. Nyt vasta osaan elää elämää ja tunnen että minustakin välitetään.
Välillä tuntuu, että voiko tällaista elämää olla olemassakaan, koska koskaan aikaisemmin en ole kokenut vastaavaa. Toivon, että saat tästä jotain potkua elämääsi.

 

\

Niin moni lapsi kärsii rikkinäisestä perheestä.

Mutta eikö olisi parempi yksi onnellinen perhe kuin rikkinäinen "kulissiperhe" ???? Lapsetkin tajuavat vanhempinen keskinäiset tilanteen ja kärsivät tai joutuvat siitä kärsimään..... Kuitenkin vastauksen aloittamaasi keskusteluun tiedät vain sinä itse muut voivat vain tukea mutta eivät tekemään päätöksiä puolestasi. Mene keskustelemaan ammattiauttajan luokse joka on puolueeton eikä tee päätöksiä mutta auttaa sinua ymmärtämään itseäsi ja näkemään asiat eri kantilta. Tsemppiä !

 

Olen miehenä jätetyn roolissa ja todella katkera, että exä ei puhunut koskaan , että olisi ongelmia. Nauroi vain pariterapiapyynnöille yms. elvytysyrityksille. Se tekee pahaa...

Pari lasta ja elämä kuralla...kuvittelin, että olen viimeinen ihminen, jolle saa näin käydä...itse lapsena erotouhut kokeneena.
Pettäminen ja sitä kautta toisen loukkaaminen on kyllä niin masentava kokemus, että ei siitä selviä koskaan..ainakin omalla kohdalla.

 

\

Mul on niin sekava olo, etten tiedä edes saanko mä mitään tähän kirjoitettua, mut yritän kuitenkin. Mul on neljä ihanaa lasta ja aviomies, jonka kanssa olen pyörittänyt vaan kulissii viimeisen vuoden. Nyt olen silmittömästi rakastunut toiseen mieheen ja hänkin myös perheellinen. Olemme tapailleet toisiamme kolmisen kuukautta salassa. Nyt olen sitten aivan valtavissa syyllisyyden tunteissa. Viime yönä istuimme kolmeen saakka ja yritimme saada selvyyttä tämän uuden miehen kanssa elämän tilanteisiimme.
Minä kuten myös "uusi" mieheni olemme ajautuneet tahän tilanteseen, koska meitä molempia on tavalla tai toisella "työnnetty" pois omassa suhteessa. Molemmat olemme yrittäneet puhua puolisoidemme kanssa ja minä ehdottanut parisuhde terapiaa, mut ei vaan ole halua lähteä.
Mutta tää on niin #&%?$!* raastavaa elää kaksoiselämää..en olisi koskaan voinut kuvitella et ajautuisin tällaiseen elämän tilanteeseen..Mul aina ollut rehellisyys pääasia suhteessa.Nyt koen olevani maailman huonoin äiti ja pelkään että olen pilannut oman sekä "uuden" mieheni elämän täysin.. Viime yönä sovimme, että yritämme olla pitämättä tiivistä yhteyden pitoa.. Minusta tuntuu et mä olen aivan tyhjän päällä.. Mä vaan kuljen täällä ympyrää ja itken..Ajattelin huomenna varata ajan itselleni terapiaan.. En todellakaan tirdä mitä mä teen? On kamala ajatella, että mun on tavallaan pakko elää elämää tässä nykyisessä liitossa, josta en saa rakkautta.. ja tavallaan kamalaa ajatella, et tuolla jossain on maailman ihanin ihminen, joka rakastaa mua ja jota mä rakastan yli kaiken. Auttakaa!! Onko kellään ollut vastaavaa ja kuinka te olette selvinneet?

En oikein osaa sanoa mitään järkevää,mutta halusin vain muistuttaa,että meitä on muitakin jotka ovat yhtä #&%?$!* jollei paskemmassakin tilanteessa...osaispa joku sanoa mitä pitäisi tehdä ja mikä olisi oikein.
Ehkä sitä pitää vaan joskus ottaa järki käteen ja ajatella myös omaa elämää,että miten sitä sen kerran haluaa elää.
Ei helppoa... :\|

 

Ota lapset ja uusi miehesi ja hänen lapset ja perustakaa onnellinen uusperhe!! Meitä on paljon! :heart:

 

Ensinnäkin mua huvittaa tuollainen toisen syylistäminen!! Luulen,että tällä kirjoittajalla elämän kokemusta ja avioliittoa takana muutama vuosi enemmän kuin näillä ensimmäisillä kommentin antajilla.
En näe mitään järkeä olla suhteessa, jossa ei ole rakkautta. kerran täällä elämme ja silloin elämä täytyy elää tavalla joka on jokaiselle elämisen arvoinen. Tehkää rohkea päätös ja nauttikaa onnellisesta elämästä. Teillä on varmasti molemmilla ihanat lapset, joille teillä on paljon annettavaa siis esimerkillistä annettavaa.Oppivatko lapsennekaan näyttämään rakkautta tuleville puolisoilleen, jlleivat ne näe esimerkkiä nyt? :hug:

 

\

Ensinnäkin mua huvittaa tuollainen toisen syylistäminen!! Luulen,että tällä kirjoittajalla elämän kokemusta ja avioliittoa takana muutama vuosi enemmän kuin näillä ensimmäisillä kommentin antajilla.
En näe mitään järkeä olla suhteessa, jossa ei ole rakkautta. kerran täällä elämme ja silloin elämä täytyy elää tavalla joka on jokaiselle elämisen arvoinen. Tehkää rohkea päätös ja nauttikaa onnellisesta elämästä. Teillä on varmasti molemmilla ihanat lapset, joille teillä on paljon annettavaa siis esimerkillistä annettavaa.Oppivatko lapsennekaan näyttämään rakkautta tuleville puolisoilleen, jlleivat ne näe esimerkkiä nyt? :hug:

Ihan samaa mieltä olen!
Itse elän myös neljän lapsen äitinä huonossa ja rakkaudettomassa suhteessa, takana vuosien pariterapia ja lukemattomia keskustelu- ja muutosyrityksiä, vielä enemmän tyhjiä lupauksia ja pettymyksiä. En vain saa itseäni riuhtaistua irti,vaikka pitäisi. Jos löytäisin sen ihanan miehen jostain,toivon että minulla olisi rohkeutta nauttia ja aloittaa uusi elämä lasteni ja hänen, toivottavasti myös hänen lastensa kanssa.
Kaikkea hyvää teille! :heart:

 

Ymmärrän tilanteen aika hyvin. Oma juttuni on niin pitkä ja monimutkainen, etten rupea sitä selittämäänkään kovin tarkkaan, mut itse jossain määrin sorruin ajattelemaan jo liian aikaisin (ennen avioliittoa, asuttiin yhdessä) että arki tulee vastaan, vaik tapasin sellaisen sielunkumppanin. Mieheni on hyvä, mut ollaan kertakaikkiaan liian erilaisia. No, käytännössä tää sielunkumppani on työelämän kautta ollut mun elämässä 13v ja kumpikin on nyt perheellinen, mut monta kertaa olen katunut että järkeili silloin liikaa. Joskus vaihtaminen olisi ollut järkevä ratkaisu, kun lapiakaan ei vielä ollut. Tää toinen ihminen on tullut todella läheiseksi ystäväksi ja välillä ollaan oltu totta puhuen kyllä aika kriisissä asian suhteen. Nyt kun lopulta oon saanut nää tunteet jotenkin järjellä "tapettua" tätä "väärää" ihmistä kohtaan, niin tunnen myös kylmenneeni miestäni kohtaan - elän aika turrassa tilanteessa, mutta jäljellä vain huonoja vaihtoehtoja. Eli itse ristini kannan, mutta viestini on, että missään tapauksessa ei kannata hätiköidä ensihuumassa eli niitä sattuu, mut toisaalta - joskus vaan sydän tietää parhaiten.