[QUOTE="katkera ämmä";23392288]Tuttuja tunteita... Oon jo hyväksynyt sen että nää kuuluu tähän elämään ja ehkä juuri mun osani on olla katkeroitunut. Elämä on lapsuudesta asti potkinut päähän, kauan kaivattu esikoisemme syntyi kehitysvammaisena ja toista lasta emme saa. Miten voikaan olla niin katkera sellaisesta asiasta, että me emme sa "tavallista, tervettä" lasta vaan on "tyydyttävä" tähän mitä on, eli kehitysvammaiseen lapseen.
Muiden raskausuutiset oksettaa, tunnen todella voimakasta pahaa oloa. Heidän onnellisuutensa iskee ja syvälle rintaan. He eivät tiedä mitä kaikkea voi tapahtua, mitä jos hänenki vatsassaan on vammainen lapsi ja he eivät sitä tiedä? Iloitsevat vauvastaan kaikille vaikkei ole edes syntynyt. Mitä jos putoavat pilvilinnastaan alas ja kovaa, kuten mekin... Näitä ajattelee aina kun ystävä tai muu läheinen tulee raskaaksi. Ja saavat useita lapsia. Ja me emme enään saa. Ainakaan biologisia.
Miten epäreilua elämä voi olla?[/QUOTE]
Reilua elämä ei koskaan ole. Tietysti silloin kun itsellä menee heikosti, voi jossain vaiheessa muistuttaa itseään siitä että on paljon ihmisiä joilla menee vieläkin heikommin.
Saanko kysyä minkä ikäinen lapsenne on? Oletteko hänen vammansa myöstä saaneet vertaistukea ja keskusteluapua?
Meilläkin esikoinen syntyi kehitysvammaisena (yllätys-down), mutta en ole lapseen itseensä osannut koskaan olla pettynyt. Huolia on toki vastaantullut ja tulevaisuus välillä mietityttää mutta lapsiitsessään on ihana ja rakas vammastaan huolimatta enkä osaa häntä muunlaisena kuvitellakaan.
Me ollaan onnekkaassa asemassa siinä että ollaan saatu mahdollisuudet useampaan lapseen. Kakkonen syntyikin reilun vuoden ikäerolla esikoiseen, mutta 3v mytöhemmin tälle "terveelle" lapsella vahvistui autismidiagnoosi. Nyt esikoisen täyttäessä pian 6v, meillä on muutaman kuukauden ikäinen vauva jonka toki toivon olevan terve, mutta aika sitten näyttää miten on.
Toki ajatus arjesta terveen lapsen kanssa tuntuu kiehtovalle ja niin erikoisellekin kokemukselle että siihen on vaikea päästä edes sisälle. Ensi talveksi kun hommattiin vauvalle haalaria, epäuskoisena mietin että herttinen sentään, hyvässä lykyssä Xxxxx vielä kävelee tuo puku päällään! Se on jotain mikä tuntuu minusta todella utopistiselta ajatukselta. Samalla olen kuitenkin sisimmässäni varautunut myös siihen ettei näin käy. Kuitenkin haluan vielä tänään iloita terveestä lapsestani, ihan samoin kuin tein ne ensimmäiset vuoden kakkosen kanssa ja esikoisen raskausajankin. Muuten ollaan sitten iloittu noista erityislapsista ja tullaan iloitsemaan jatkossakin.
Pilvilinnpoista putoaminen sattuu, joskus enemmän kuin uskoisikaan. Mutta siitäkin voi selvitä ja rakentaa uusia, elää onnellisena ja haaveilla tulevasta. Ikävää että ette toista biologista lasta voi enää saada. :hug: Ehkä adoption kautta kuitenkin? Mutta sitäkin ennen pitäisi varmaan saada se katkeruus työstettyä sellaiselle tasolle että pystyisi olemaan iloinen ja ylpeä myös siitä vammaisesta lapsesta.
