Komppaan täysin katju'a. Paitsi harvemmin kiroilen. Riippuu myös paljon, miten paljon on itse saanut virikkeitä. Jutella toisten aikuisten kanssa tai omaa aikaa. Nyt ollaan oltu koko viikko neljän seinän sisällä, kun ollaan kaikki kipeitä ja ulkona vaan sataa. On hermo niin tiukalla että!! Lapsillakin. Harmittaa niin vietävästi, että miksi pitää olla tällainen. En ikimaailmassa olisi halunnut omille lapsilleni tällaista kasvatusta. Mutta vaikka kuinka päättää, että mä en enää huuda ja hermostu, ni ei vaan auta. Tietysti suuremman osan ajasta olen rauhallinen, mutta kun en haluais räyhätä koskaan. En edes niitä muutamia kertoja. En vaan haluais näyttää lapsille väärää mallia, kuinka hermostumisista selvitään. Nyt vaan siirrän tätä tapaa eteenpäin. Mulla ehkä pahinta on se, että kuopus on niin kauhean huonotuulinen kokoajan ja nyt on vielä alkanut tosi paha uhma. Ei esikoisen kanssa ollut koskaan mitään ongelmia. Monet ihmettelivätkin, että kuinka mä jaksan olla niin kärsivällinen. Silloin ihmettelin suuresti tätä kysymystä. Mutta nyt mä ymmärrän täysin!!! Ei vaan aina jaksa olla kärsivällinen... Ihmisiähän mekin ollaan ja kai se on pääasia että pyytää anteeksi, eikä tosiaan käy fyysisesti käsiksi.
Eli siis vastauksia ap:lle. Suutun lapsilleni joskus ja silloin huudan ja uhkailen (näin minutkin on kasvatettu, ei ole kuitenkaan mikään syy). Useimmiten pystyn nielemään suuttumukseni. Jos hermo menee julkisilla paikoilla, "huudan" silloinkin, mutta normaalilla äänellä, eli lähinnä puhun vihaisesti ja sellasella äänensävyllä, että kannattais tosiaan uskoa. Useimmiten tepsii. Suuttumuksen aiheet ovat melkein pääsääntöisesti lasten turha kiukuttelu, eli uhmaan liittyvät seikat. Lapset eivät juurikaan reagoi huutamiseen, joskus nuorempi käy itkemään jos kovasti sanoo. Isompi saattaa vaan tyynesti sanoa, että älä huuda. Jälkikäteen pyydän anteeksi.