Kuivumistilan patofysiologiaa, sen haitat ja vaarat
Kuivumistilassa verenkierto ja sen mukana kudosten hapensaanti ja munuaisten toiminta heikkenevät ja elimistöön kasautuu vetyioneja (kuivumisasidoosi). Vaikka kuivuminen kohdistuu ensisijaisesti pelkästään solujen ulkoiseen tilaan, siihen liittyy sen pitkittyessä väistämättä K+-ionien menetystä soluista ja solunulkoisen Na+:n siirtymistä soluihin K+:ia korvaamaan. K+:ia menetetään sitten lisääntyvästi virtsaan ja ripulissa myös ulosteeseen. Asidoosi voi aikaansaada noidankehävaikutuksen aiheuttamalla oksennuksia. Kuivumisen vaarana on sokkitila ja kuolema. Jos kuivumaan liittyy osmolaliteetin häiriö, ovat aivot erityisesti vaarassa solujen kutistumisen (hyperosmolaalisessa tilassa) tai turpoamisen (hypo-osmolaalisessa tilassa) vuoksi. Kuivuma alentaa potilaan kykyä sietää anestesiaa ja leikkaustoimenpiteitä, ja niiden tekeminen potilaan ollessa kuivumistilassa merkitsee nestehäiriön vaikeutumista.
Useimmiten kuivuma on iso-osmolaalinen: vettä ja suolaa puuttuu likimain fysiologisessa suhteessa. Hyperosmolaalinen kuivuma voi syntyä, jos menetyksiä ei lainkaan korjata, vesiylläpito (ks. alla) lykkääntyy tai potilaalle annetaan liikaa suolaa (epämääräinen suolannauttimisohje), sekä erityisissä vedenmenetystiloissa (diabetes mellitus ja insipidus, voimakas haihtuminen). Hypo-osmolaalista muutosta taas aiheuttavat menetysten korvaus suolatta, diureettilääkityksen jatkuminen suolansaannin keskeytyessä ja harvinaiset erityiset suolanmenetystilat.
Lähde:
Nestetasapainon häiriöt TherapiaFennica