Mitä mieltä tästä?

[Keittiön sydän]

Lainaan toiselta rekkautumista edellyttävältä palstalta kiinnostavaa kommenttia.

no: "...minun ex sanoi, että hänen tekemänsä ruuat eivät maistu hänelle.

Minua on ihan oikeasti joskus harmittanut, että minulla ei ollut nuorena sitä ihmistuntemusta mitä minulla on nyt. No ex:stä jäivät jäljelle aivan ihanat lapset, joten kai se oli vain minun kohtalo, että saan sivusta seurata miten naiset kestävät aivan uskomattomia pässejä miehinään."

Minullekaan eivät omat tekemät ruuat oikein maistuneet ex-parisuhteen alussa, vaikka mies piti ruuasta. Luulisin, että ruokahaluttomuuteni oli psyykkistä. En ollut kylläkään mikään anoreetikko, vaan ihan terve solakka nuori nainen. Maukas ruoka muutoin maistui kohtuullisessa määrin. Ex taas oli melkoisen paljon ruokaan ja syömiseen panostava, jopa ahmatti, mikä jollain muotoa tuli hänen kotoaan, jossa ruoka ja ruuan parissa seurustelu oli tärkeä tapa osoittaa huomiota, ja naisväki pääsi sitä kautta loistamaan ja sai kaipaamansa kiitosta.

Itse koin olevani sillä saralla noviisiksi. Kilpailu hyvän kokin ja keittiö hengettären maineesta ei ollut itselleni mikään tavoite. Saattoi jopa olla niinkin, että hieman pelkäsin epäonnistumista keittiössä. latasin varmaan aina melkoisesti jo ruuanlaittoon. Adrenaliinipiikki sitten vei nälän tunteen, kuten ihmisen fysiologiasta tiedämme.

Se, että ex olisi ollut "pässi", ei silloin nuoruuden ihmistuntemuksen perusteella tullut mieleen, mutta varmaan tuon arvion voi häneen sitten kokemuksella liittää. Ex ei itse pitänyt ruuanlaitosta. Vetosi aina osaamattomuuteensa. Akateemisena henkilönä ei ymmärtänyt keittokirjoista tarpeeksi, eikä käytäntökään ollut opettanut, koska hänet oli jo kotona opetettu täysin valmiiseen, voisiko sanoa valmiiksi pureskeltuun, ateriointiin. Ilmeisesti minulla oli jo suhteen alussa takaraivossa vainu joutua jos ei ihan keittiöpiiaksi, niin taloudenhoitajaksi. Ajatus ei tukenut kuitenkaan minäkuvaani eikä toivettani naisen ja miehen tasa-arvoisesta suhteesta. Mies oli liian hallitseva, vaikka esitti aina muuta. Koin myös ettei hän osannut arvostaa naista.

Myöhemmin lasten ollessa pieniä, ruokailuista huolehtiminen jäi jotenkin liiankin luontevasti minulle, varsinkin kun nuoremmalla oli jo vauvasta ruoka-aineyliherkkyyttä. Joutui tekemään erityisruokaa ja sovittamaan sen tavalliseen kaikille sopivaan ja maistuvaan. Sieltä ehkä juontavatkin parhaat reseptit omien kokeiluiden ja voisiko sanoa luovuuden innostamina. Nykyään itse itselle tekemät ruuat maistuvat. Kokkaaminenkin on ja tietenkin myös syöminen onkin hyvin psyykkinen kokonaisuus parisuhteessakin. Ja edelleenkin kokkaaminen ja siihen liittyvät yksityiskohdat ovat monelle tärkeä osa itsetuntoa, suorittamista, loistamista ja huomion ja rakkauden varmistamista.

 

[no]

Onko tämä kunnia?

Minun pitää hieman oikaista epäselvää kirjoitustani. Tarkoitan nyky hetkeä ja esim. tämän palstan kysymyksiä sillä, että naiset sietävät miehiltä uskomatonta käytöstä. Tyyliin: olemme seurustelleet kolme vuotta ja meillä ei ole seksiä, mutta mieheni käy säännöllisesti baarissa ja harrastaa nettirunkkausta. Niitä miehiä minä kutsun pässeiksi.

Toisen palstan aloituksella viittaan siihen, että parisuhteen ongelmat näkyvät keittiössä. Ruoka ei maistu. Mutta omalta kohdaltani tuo ex:n lausahdus oli jo yhdessäolon alkuajoilta ja minä tulkitsin sen huonoksi itsetunnoksi ja luottamattomuudeksi omiin kykyihin.

Uskoisin ap:n nykyisen viihtymisen keittiössä johtuvan kasvamisesta ihmisenä. parisuhteessa on aina kaksi ja harvoin nuoret ihmiset ovat täydellisiä, joten syyllisten etsiminen lienee turhaa, vaikka itse ei aina omaa osuuttaan tajuaisikaan tai edes ymmärtäisikään.

parisuhteen parhaimpia huonekaluja ovat oikeat peilit, jos ei ymmärrä sitä, että myös toinen ihminen on peili. Jos saat nyrpeän vastaanoton peililtä (puolisolta) niin ensimmäiseksi ei kannata syyttää peiliä (puolisoa)

 

[Keittiön sydän]

Niin, arjessa ja keittiössä peilautuu suhteen toimivuus. Toisaalta on voinut oppia peesaamaan niin, että heijastaa toisen odotuksia. Kaikki se, "mikä näkyy peilistä, voi vaikuttaa hyvältä". Ex piti (tai sanoi pitävänsä) tekemästäni ruuasta, koska olin valmistanut sen häntä ja hänen tottumuksiaan ajatellen, mutta en välttämättä itselleni, omaa makuani noudattaen.

Liekö se ollut heikkoa itsetuntoa, tavallaan. Toisaalta on luonnollista, että parisuhteessa haluaa huomioida toisen ja miellyttääkin ollakseen rakastettu - ei vain rakastunut. Ehkäpä näissä em. tapauksissa rakkaus oli ikään kuin liiaksi sidottu ruokaan ja keittiö oli suhteen tärkeimpänä peilinä. Voi muuten olla aika tavallinen ilmiö. Sanotaanhan, että tie miehen sydämeen käy vatsan kautta. Nainen saa taputuksia vain hyvästä ruuasta, mutta ei koe itseään miehen seurassa muutoin arvokkaaksi ja rakastetuksi ilman suoritusta.

Se, että vain koti ja keittiö on parisuhteen peili, voi näkyä myös siinä, että ongelmia ilmaantuu kaikessa muussa yhteisessä. Matkoilla ja lomilla on vaikeaa, juhlissa ei ole hauskaa yhdessä, harrastukset ovat omat, viihdytään kaveriporukoissa, koska eii koe olevansa arvokas ja huomioitava kaikkialla. Löytyy liian helposti huomauteltavaa ja korjattavaa, koska hyväksyntä ja rakkaus toiseen puuttuu. Itserakkautta voi sitten olla vaikka muille jakaa.

 

[no]

Se, että vain koti ja keittiö on parisuhteen peili, voi näkyä myös siinä, että ongelmia ilmaantuu kaikessa muussa yhteisessä. Matkoilla ja lomilla on vaikeaa, juhlissa ei ole hauskaa yhdessä, harrastukset ovat omat, viihdytään kaveriporukoissa, koska eii koe olevansa arvokas ja huomioitava kaikkialla. Löytyy liian helposti huomauteltavaa ja korjattavaa, koska hyväksyntä ja rakkaus toiseen puuttuu. Itserakkautta voi sitten olla vaikka muille jakaa.

Tuo on muuten totta ja hälyttävä merkki suhteen toimimattomuudesta. Ja nimenomaan sitä itserakkautta riittää.

 

[Keittiön sydän]

Niin, onko kunnia, että poimin aloituksen toiselta palstalta. Sinänsä kyllä, että "no" herättelee ja liikuttelee mielessään kysymyksiä, jotka ovat omassakin parisuhteessani kaivertaneet ja saaneet miettimään.

Parisuhde- ja miksei muillakin palstoilla vilisee arkipäiväisiä tilanteita ja kysymyksiä, jotka liittyvät usein olennaisesti isompiin kysymyksiin parisuhteessa, vaikkei heti tulisi ajatelleeksi. Lähinnä näiden arkipäiväisten kysymysten painoarvoa voikin mitata sillä, miten paljon mieli niiden parissa askartelee ja miten paljon syntyy ihmettelyä ja ärsytystäkin. Joukossa on myös asioita, joita ei aiemmin ole tullut ajatelleeksi.

 

[Miuske]

Minulle ei oma tekemä ruoka usein maistu. Koska pidän hyvästä ruoasta, mutta en ole mikään kokki, ja ruokani ovat usein "ihan syötävää" mutta ei niin hyvää. Vahvuuteni ovat muilla osa-alueilla. Lapsuuteni söin mitä koulu pakotti syömään ja mitä kotona tehtiin, opiskeluaikani söin karmeita makaroonivellejä ja aikuisena en vaan halua enää syödä ruokaa joka ei maistu.

Entä sitten? Mikä ongelma on jos ei oma tekemä ruoka maistu? Pitääkö sitä analysoida juurta jaksaen? Ei minun parisuhteeni ole keittiöstä kiinni, se on vain yksi elämän osa-alue josta ei tarvitse tehdä sen suurempia analyyseja kuin vaikkapa horoskoopeistakaan.

Asiat asioina, elämä on paljon helpompaa niin.

 

[no]

Minulle se on vain viesti, jos oma tekemä ruoka ei maistu. Ei se ennen niin ollut, mutta laskin yhteen 1+1. Huomattavasti helpompaa on elää, jos ei tällaisia mieti.

Oikeastaan on ärsyttävää olla sellaisen ihmisen seurassa, joka näkee minut "alastomana". Tai silloin minulta vaaditaan lujuutta olla oma itseni, kaikesta huolimatta.

 

[Keittiön sydän]

Minulle se on vain viesti, jos oma tekemä ruoka ei maistu. Ei se ennen niin ollut, mutta laskin yhteen 1+1. Huomattavasti helpompaa on elää, jos ei tällaisia mieti.

Oikeastaan on ärsyttävää olla sellaisen ihmisen seurassa, joka näkee minut "alastomana". Tai silloin minulta vaaditaan lujuutta olla oma itseni, kaikesta huolimatta.

Huonoa itsetuntoako kaikki tyyni?

Viikolla on ajatuksissa välillä käväissyt kysymys: "Mitä vikaa on huonossa itsetunnossa?" Miksi se ärsyttää jota kuta toista, jopa enemmän kuin itseä? Miksi ei voi olla tyytymätön omaan suositukseen vaikkapa keittiössä? Onko aina kehuttava itseä ja uskoteltava, että kaikki mitä tekee, on hyvää ja varmasti maistuu muillekin?

Eikö yleensä ole niin, että äärettömään itseluottamukseen ja itseriittoisuuteen verhotut ärsyttävät muita? Herkkyys havaita muiden toiveita, tunteita on usein selvempi ihmisillä, jotka eivät täysin luota itseensä. Ei varmaan ole olemassa sellaista itsevarmuutta ja itseluottamusta, joka kantaisi kaikkeen. Tavallisempaa taitaa olla, että on juttuja, joissa voi olla hyvinkin epävarma ja vailla itseluottamusta, vaikka toisaalla on varmuutta, rohkeutta ja luottamusta omaan itseen ja kykyihin.

Miksi suhteessa ei saisi olla epävarma tai avuton? Voisihan olettaa, että parsisuhteeseen sopii alastomuus, heikkous ja puutteet. Ettei tarvitsisi olla pätevä ja ylivoimainen aina ja kaikessa, koska kukaan ei ole aina. Olisi hyväksyntää, joka heijastaisi rakkautta.