[QUOTE="vieras";22821618]Toisaalta, jos hän jäis märehtimään sekä ystävää että lapsiaan jotka jo aikuisia, niin loppuuko se märehtiminen ikinä? Ehkä hän suistuis tuhoon jos kantais koko ajan mukanaan oman ja muidenkin taakan? Eikö monetkin porskuta vaikeuksista voittoon juuri sillä, että ne asennoituu niin, etteivät jää tarpomaan murheen suohon vaan tarraavat elämään ja eteenpäin vieviin juttuihin kiinni?[/QUOTE]
En menis ite allekirjottamaan tätä. Jos asiat jättää käsittelemättä, niin kyllä ne sieltä edestään löytää vielä kymmeniä kertoja. Ja joskus se paras apu on keskustella just ystävien tai tilanteesta riippuen myös saman kokeneiden kanssa. Suru pitää surra, mutta ei silti tartte aloilleen jäädä.
Ite sairastan. Mun vanhemmat sairastaa. Suurin osa mun tuttava/ystäväpiiristä sairastaa (tulleet pääosin vertaistuen kautta). Enkä mä koe totaalisesti tarpovani vaan paikallani, vaikka oon keskustellut ongelmistani muiden kanssa. Ja kuunnellut muiden ongelmia. Itseasiassa löysin miehenikin vahingossa kun autoin kaveria hädässä, eli piti saada tietoa mun mieheltä ja ainut paikka mistä sai kiinni oli sellanen et mulla oli tunnukset mutta kaverilla ei. Joten meikäläinen kävi kysymässä, jotenkin asiat meni sen jälkeen vähän muuhunkin suuntaan.
Eikä mun vanhemmat oo jääneet aloilleen. Vaikka ovat sairaseläkkeellä. Ja toinen tytär sairastaa, sairastanu jo teinistä asti enemmän ja vähemmän. Isällä on yritys, mitä pyörittää sen mitä jaksaa, on sille harrastus. Välillä isän pääsääntönen harrastus oli nimenomaan vertaistuki, jutteli välillä tunteja puhelimessa kun joku samaa sairastava soitti. Molemmat vois istua pyörätuolissa jos ei ois tahtoa yrittää kävellä, isä jopa on noussu sieltä pyörätuolista takas kävelijäksi. Ja pakko heidänkin on omat sairaudet käsitellä, muuten jäävät aloilleen. Ja toisaalta, eivät voi tukea aikuista tytärtäänkään jos eivät pysty käsitellä ja hyväksyä tämän sairauksia.
Vielä pari vuotta sitten itelläkin oli nykyistä suurempi tarve käsitellä omaa sairastamista ja siihen liittyvää problematiikkaa. Keväällä kävin viimeksi enemmän aiheita läpi, samalla kun olin tukena ystävälleni. Ne ongelmat nyt vaan on kohdattava aina välillä, mielummin kunnolla kerralla, niin oikeasti pääseekin eteenpäin. Käsittelemättä jättämällä ei ne asiat parane, eikä auta vaikka kuinka yrittäisi mennä eteenpäin, kyllä se kaikki p*ska sieltä eteen tulee vielä moninkymmenkertaisena kun voimat loppuu pitää kaikkea poissa mielestä! Ihan sama onko ihminen parikymppinen vai keski-ikäinen, onko perhettä tai ei.
