Mitä mä teen? Mä en selvii?

["vieras"]

Vieras: No on joo väärä foorumi, ajattelin jos jollakulla omakohtasia kokemuksia..anteeksi![/QUOTE]

En tarkoittanut pahoittaa mieltäsi Jos täällä puhuminen helpottaa oloasi niin jatka ihmeessä Ja edelleen voimia!

 

[Toivoliini]

Vieras: sori, ylireagoin, kuvittelin tuon olevan v****tuilua, täällä saa monesti sitä itteesä niskaan milloin mistäkin..

Jos koittais lähtee vaikka nukkumaan, eli siis makaamaan sänkyyn ja itkemään.. Kyl on hemmetin hienoks menny mun elämäni, ihan hetkessä:'(.

Mä inhoon tätä itsesäälin määrää.. Oon aina inhonnu ihmisä jotka pyörivät itsesäälissä ja mitä mä nyt teen..oikein ryven.. '

Mut kiitos tuesta ja tsempistä..ehkä tää tästä..joskus.

 

["vieras"]

Saa tuntea sitä mitä tuntee. Ei se ole mitään itsesääliä, vaan ihan normaalia tunne-elämää. Tänään soitat sinne mihin piti ja sitten saat apua.

 

[Rockwood]

Mä en kehtaa enää puhuu, tuntuu että leikkauksen jälkeen puhuin ja kävin sitä läpi miehen ja ystävien ja etenkin siskon kanssa koko ajan. Jotenki musta tuntuu, että toistan itseäni enkä enää kehtaa siitä puhua, kun kukaa ei mtn kysykkään. Mies kysyy, miten jaksat, mä vastaan ihan hyvin.. ja siinä se. Musta tuntuu, että "puheoikeus" aika on jo menny.
Mut kiitos sini jos ajattelet.

Höpö höpö mitään puheoikeutta ole olemassakaan:hug: Puhuminen on terapeuttista, ja miehelle kannattaa ainakin vielä asioista puhua ja vaikka siskolle, ja lähimmälle ystävälle, nyt niitä oikeita ja kunnon ystäviä vasta tarvitaankin.
Mulle asioista puhuminen traumaattisissa asioissa on auttanut todella paljon.
Ystävien ja miehen tuki on kullanarvoista näissä asioissa. Varmasti ymmärtävät ja toki joku terapeutti, psykologi voi sinua myös auttaa, pääsemään tämän yli.

 

[Toivoliini]

No niin, työterveydessä käyty, hb 88 eli niin hyvä että töihin voi mennä ja murheet ei katoa kotona istumisella, eli töihin vaan.. Ei siinä mtn, ihanaa on mennä töihin mut pelottaa että kuinka jaksan, huimaa aina kun äkisti nousee ja väsyttää niin että järki lähtee ja tää mun itkuherkkyys pelottaa kaikista eniten.. Huoh, möykky kasvaa sisuksissa .

 

[puhetta]

Mä en kehtaa enää puhuu, tuntuu että leikkauksen jälkeen puhuin ja kävin sitä läpi miehen ja ystävien ja etenkin siskon kanssa koko ajan. Jotenki musta tuntuu, että toistan itseäni enkä enää kehtaa siitä puhua, kun kukaa ei mtn kysykkään. Mies kysyy, miten jaksat, mä vastaan ihan hyvin.. ja siinä se. Musta tuntuu, että "puheoikeus" aika on jo menny.
Mut kiitos sini jos ajattelet.

Mun 3-vuotias tytär puhui vakavan sairastumisensa jälkeen tehdyistä toimenpiteistä ja sairaalassaolosta joka päivä n. 6 kk ajan. Sen jälkeenkin vielä viikottain kuukausien ajan hän otti asian puheeksi. Joka päivä puhuimme samat asiat ja kävimme tapahtumia läpi. Sun "puheoikeus" ei siis todellakaan ole ohi. Voit vaikka miehelle sanoa, että sun täytyy puhua se "ulos". Päänuppi vaan ottaa aikaa toipuakseen. Anna sille sitä ja puhu.

 

[MorbidMama]

:hug: Hyvä, että olet toipumaan päin!!!! Tarvitset kyllä jonkun jolle puhua fiiliksistäsi. Mä ymmärrän sua helkkarin hyvin....

 

[Toivoliini]

:hug: Hyvä, että olet toipumaan päin!!!! Tarvitset kyllä jonkun jolle puhua fiiliksistäsi. Mä ymmärrän sua helkkarin hyvin....

No, päivä kerrallaan, ei enää niin huimaa, mutta riekailena mä oon sisuksista. Töissä ajatukset harhailee ja kurkkua välillä puristaa. Sairaalasta tuli epikriisi, ja se oli jäätävää luettavaa. Parin vk päästä menen sairaalaan jossa koko tapaus käydään läpi kaikkia yksityiskohtia myöten. Jospa saisin siellä puhuttua näistä peloista ja itkukohtauksista.

Onko sulla MorbidMama ollu kanssa vastaavanlainen kokemus?