Toggle sidebar

Mitä mä teen? Mä en selvii?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Toivoliini
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
T

Toivoliini

Jäsen
28.01.2012
480
0
16
Olin vajaa 3vk sitten hätäleikkauksessa, ja henki oli hiuskarvanvarassa, massiivinen verenvuoto, sydämenpysähdys ja kaikkee pikku säätöö.

Fyysisesti alkaa olee jo suht reilassa jos ei ota lukuun alhaisen HB:n tuomia haittoja, mutta, psyykkisesti mä en selvii.

Mä saan varmaan jotain (?) ehkä paniikkikohtauksen tapaisia kohtauksia, monta kertaa päivässä mut valtaa sellanen jännä kauhu jonka perään tulee itku. Kun katson lapsiani, mulla tulee levoton olo, että oli lähellä, että oisvat äidittömiä.

Yöllä nään painajaisia, ajatukset kiertää kehää.. Mä tuun hulluksi. Miten pääsen tästä yli.

Auttakaa...
 
Sun pitää alkaa uskoa, että elämä jatkuu ja lapset pärjäävät, vaikkei sua enää olisikaan!

Turha pelätä ja panikoida asiaa, mitä ei luultavasti milloinkaan edes tule tapahtumaan.
 
Ruusa:Mä tiedän että se on turhaa, mutta mä en ajatuksen voimalla voi lopettaa noita tunteita.

Astrolabe: ptsd, nii, sitä se varmaan. Ikinä ei korvien välissä oo tällee viirannu, mutta pakko varmaan mennä lekurin juttusille. Olen kyllä menossa käymään leikkauksen läpi sairaalaan, mutta siihen on viel aikaa.

Vieras: No on joo väärä foorumi, ajattelin jos jollakulla omakohtasia kokemuksia..anteeksi!
 
ei haittaa mitään vaikka tulit tänne avautumaan. Hyvä se on kun saa suunsa auki ihan sama missä sen ekaks kertoo.

Kannattee soittaa sinne lääkärille ja varata aika psykologille. Sulla on jäänyt nyt vaan toi pelko päälle ja sä pääset sen yli kun käyt vähän juttelee..

tsemppiä! et tule hulluksi siellä, ne kohtaukset puhdistavcat sun mieltä!
 
Tuo on todella yleinen reaktio vakavaan sairastumiseen. Ihme etteivät sairaalasta tarjonneet jo valmiiksi apua. Hakeudu nyt äkkiä sieltä kautta saamaan kriisihoitoa. Voimia!
 
Huoh, jotenki lohdutti, että tässä ei nyt ihan olla hulluksi tulossa vaan jopa yleistä tällänen? Mä tosiaan olen menossa sairaalaan jossa sitten käydää lääkärin ja hoitajan kanssa tämä asia vaihe vaiheelta läpi, mutta siihen on viel kk aikaa.

Mä en haluis mitää lääkkeitä, kaipa on jotain muitaki keinoja kun, että rouva alkaa vetää jotain psyykelääkkeitä? Laitoin tänää paidan päälle mikä mulla oli sairaalaan mentäessä ja meinasin oksentaa, se paita toi jotenki sen kaaoksen mieleen.
Kauheen pelottavalta tuntuu kun ei hallitse itseään, ensi viikolla pitäis mennä töihin..Ja mitähän siitäkin tulee..

Tai jospa toi alhainen hb vaikuttaa myös, nyt hb 85.
 
Selviät pelostasi ihan varmasti. Eikö sinulla ole ketään ystävää, sukulaista jolle voisit ensi hätään kertoa olotilastasi. Kuten muutkin ovat neuvoneet tilaa aika lääkärille kertoaksesi pahasta olostasi. Itse olen kokenut samanlaista pelkoa ja selvisin siitä hyvän ystävän avustuksella luonnossa liikkumalla. Auttaako yhtään, että ajattelen sinua toivoen paljon voimia.
 
Hei!

Minut on leikattu kahdesti,suunnitellusti.
Ensimmäinen leikkaus tosin tuli aika nopeasti/kiirellisenä siinä ei ehtinyt oikein ajatellakaan kaikkia mahdollisia riskejä/komplikaatioita.
Eikä ollut konkreettista kokemusta mihin oli joutumassa.

Kuullessani joutuvani toiseen leikkaukseen minulle iski kamala kuolemanpelko
ja vimma järjestellä asiat jos en leikkauksesta selviäkään.
Toisen leikkauksen jälkeen olenkin saanut keskusteluapua.
Itselleni oli todella vaikeaa hyväksyä sairastuminen ja siitä aiheutunut liikuntarajoitteisuus,poistuminen työelämästä tällä iälllä,tulevaisuus avoinna ym..
Keskustelu avusta on ollut todella paljon apua,suosittelen!
Minulle tehdään kolmaskin tällä kertaa iso avoleikkaus,tuota asiaa on ollut myös
hyvä käydä läpi ammattilaisen kanssa.
 
Mä en kehtaa enää puhuu, tuntuu että leikkauksen jälkeen puhuin ja kävin sitä läpi miehen ja ystävien ja etenkin siskon kanssa koko ajan. Jotenki musta tuntuu, että toistan itseäni enkä enää kehtaa siitä puhua, kun kukaa ei mtn kysykkään. Mies kysyy, miten jaksat, mä vastaan ihan hyvin.. ja siinä se. Musta tuntuu, että "puheoikeus" aika on jo menny.
Mut kiitos sini jos ajattelet.
 
Lääkkeitä ei ole pakko ottaa vastaan, itsekään en ottaisi. Kun pääset käsittelemään noita asioita ja kun aikaa kuluu, pääset kyllä pahimmista peloista ja oloista yli. Suosittelen oikeasti soittamaan lääkärille vielä tänään. Voimia toivotan!
 
Alkuperäinen kirjoittaja Toivoliini:
Mä en kehtaa enää puhuu, tuntuu että leikkauksen jälkeen puhuin ja kävin sitä läpi miehen ja ystävien ja etenkin siskon kanssa koko ajan. Jotenki musta tuntuu, että toistan itseäni enkä enää kehtaa siitä puhua, kun kukaa ei mtn kysykkään. Mies kysyy, miten jaksat, mä vastaan ihan hyvin.. ja siinä se. Musta tuntuu, että "puheoikeus" aika on jo menny.
Mut kiitos sini jos ajattelet.
Click to expand...

Voit hyvin kertoa että se on vielä koko ajan mielessä ja pelottaa jatkuvasti. Siinä ei ole mitään noloa, varmasti läheisesi ymmärtävät.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Toivoliini:
Huoh, jotenki lohdutti, että tässä ei nyt ihan olla hulluksi tulossa vaan jopa yleistä tällänen? Mä tosiaan olen menossa sairaalaan jossa sitten käydää lääkärin ja hoitajan kanssa tämä asia vaihe vaiheelta läpi, mutta siihen on viel kk aikaa.

Mä en haluis mitää lääkkeitä, kaipa on jotain muitaki keinoja kun, että rouva alkaa vetää jotain psyykelääkkeitä? Laitoin tänää paidan päälle mikä mulla oli sairaalaan mentäessä ja meinasin oksentaa, se paita toi jotenki sen kaaoksen mieleen.
Kauheen pelottavalta tuntuu kun ei hallitse itseään, ensi viikolla pitäis mennä töihin..Ja mitähän siitäkin tulee..

Tai jospa toi alhainen hb vaikuttaa myös, nyt hb 85.
Click to expand...
Ihan juttelu jo auttaa ja tarvittaessa saat sairaslomaa. Lääkkeitä ei tarvitse syödä, jos et sitten halua lyhytaikaisesti pahimpaan vaiheeseen apua (esim. pientä määrää rauhoittavia). Kerro vaan rehellisesti miltä tuntuu. Minusta et kyllä ole nyt työkuntoinen ja sinun pitäisi mennä lääkäriin heti. Johan jo fyysisesti olet vielä tosi huonossa kunnossa. Noin alhainen hb aiheuttaa jo yksinään vaikka mitä oloja.
 
Noin minäkin ajattelin,etten voi enää kuormittaa läheisiäni näillä märinöillä..
Tosin siihen päälle tuli sitten unettomuutta mikä johtui pahasta stressistä ja pelkotilata.
Oman lääkärin kautta pääsin mielestäni maailman parhaalle psykiatriselle sairaanhoitajalle juttelemaan kaikesta ja elämä jo hymyileekin =)




Alkuperäinen kirjoittaja Toivoliini:
Mä en kehtaa enää puhuu, tuntuu että leikkauksen jälkeen puhuin ja kävin sitä läpi miehen ja ystävien ja etenkin siskon kanssa koko ajan. Jotenki musta tuntuu, että toistan itseäni enkä enää kehtaa siitä puhua, kun kukaa ei mtn kysykkään. Mies kysyy, miten jaksat, mä vastaan ihan hyvin.. ja siinä se. Musta tuntuu, että "puheoikeus" aika on jo menny.
Mut kiitos sini jos ajattelet.
Click to expand...
 
Hämärästi muistan että kirjoittelin sinulle silloin kun tämä oli juuri sattunut ja kirjoitit tänne. En muista nyt millä nimimerkillä - mutta olen se joka meinasi synnytyksen jälkeen menehtyä komplikaatioihin (hengityskoneessa ja jälkikäteen vielä keuhkoveritulpia).

Tiedän niin tuon tunteen. Kun meinaa tukehtua. Kaikki lyö jälkikäteen läpi kuin tuhanne kilon leka. Pystythän nukkumaan? Se on aika oleellista. Että aivot saa hetken lepoa. Jutteluavun hankkimista suosittelen suuresti. Mitä useamman kerran tilanteen puhut läpi,sitä enemmän se alkaa saada oikeita mittasuhteita. Mutta alkuun sitä vaan pitää jauhaa ja jauhaa ja jauhaa.

Itse sain tuolloin paniikin omaisiin kohtauksiin rauhoittavaa. Ja se oli toisaalta ihan hyvä. Se helpotti yli niiden pahojen kohtien- Samoin minulla oli nukahtamislääkeet, se uni todellakin on tarpee ja lepo. Ja ihan fyysisenkin puolen parantumisen vuoksi. Lääkeitä ei pidä ajatella ratkaisuna tilanteeseen. Ne on vaan hetken helpotus pahimpaan, vähän niinkuin laastari joka tyrehdyttää pahimman verenvuodon, mutta oikea parantuminen ei laastarilla tapahdu. Eli ei liikaa kannata pelätä - mutta ei myöskään ajatella että ne ovat "avain onneen ja autuuteen".

Suosittelisin tosiaan ammattilaisen luokse jutulle menoa. Saisit puhua ja puhua ja puhua tilanteen läpi uudelleen ja uudelleen. Ystäville ja puolisolle toki voi tilannetta myös jakaa. Mutta toisinaan ulkopuoliselle voi kaikista helpoin olla puhua siksi että "voi puhua ihan vapaasti".
 
Mulla on samantapanen kokemus. Olin vuotaa kuiviin oman vessani lattialle. Kiidätys ambulanssilla ja suoraan leikkuriin pelasti mun hengen.
Fyysisesti olo koheni suht nopeesti (mulla oli hb alle 70 aluks), mut henkisesti on menny pitempään. Siitä on ihan kohta jo vuosi, ja silti saan välillä vielä ihan kamalia ahdistuskohtauksia. Yhtäkkiä oon taas siinä tilanteessa, makaamassa lattialla ambulanssia odottaen/ambulanssissa, ja miettien etten taida selvitä tästä. Se tunne on niin kokonaisvaltasen kamala, ettei sitä voi edes kuvailla.
Minä en kyllä mitään kriisiapua oo saanut, ei oo edes tarjottu. Sain vain reseptin rauhottaviin kun kerroin lääkärille että tapahtunut ahdistaa kovin.

Toivottavasti sinä saat apua tuohon ettei tarvis itekseen selvitä :hug:
 
Alkuperäinen kirjoittaja Toivoliini:
Mä en kehtaa enää puhuu, tuntuu että leikkauksen jälkeen puhuin ja kävin sitä läpi miehen ja ystävien ja etenkin siskon kanssa koko ajan. Jotenki musta tuntuu, että toistan itseäni enkä enää kehtaa siitä puhua, kun kukaa ei mtn kysykkään. Mies kysyy, miten jaksat, mä vastaan ihan hyvin.. ja siinä se. Musta tuntuu, että "puheoikeus" aika on jo menny.
Mut kiitos sini jos ajattelet.
Click to expand...

Kuin minun suusta. Mäkin koin noin että en enää kehtaa puhua asiasta. Senkin vuoksi saamani ammattilaisen apu oli ÄÄRIMMÄISEN hyvä juttu. Hän oli sitä varten että sain ihan rauhassa jankata "kiusaamatta enää" läheisiäni.

Hae vaan reippaasti apua. Et ole tulossa hulluksi. Olet vaan kokenut sellaiseb trauman että sen selvittely vaatii aikaa ja työtä. Mutta voisin melkein sanoa että jos nyt et tee asiaa kunnolla, se seuraa vielä pidempään sua.

Ei näistä koskaan täysin "selviä" mutta itse ainakin olen kääntänyt asian nykyää voitoksi. Minä vedätin kuolemaa 6-0 tässä ekassa erässä. Ja sain kliseemäisesti ihan uuden mahdollisuuden. Meillä elämänarvot meni tuon jälkeen remppaan. Ja se on ollut vaan positiivinen juttu. Perhe, lapset ja parisuhde. Siinä on se koko onni.
 
Minttu, joo kirjotin silloin harmaana. Kiitos paljon kun jaksoit taas vastata. Tosi samankaltaisia ajatuksia, kuten muidenki kirjottaneiden kanssa.

Ja joku sanoin, et vuosi jo kulunut? Ei siis kannata ootella kovin nopeeta normalisoitumista.

Nukkumisesta: On öitä, että oon valvonu ja silloin ajatukset kiertää vain ja ainoastaan samaa kehää, kaikkea sitä mitä tapahtui, kuka sanoi ja mitä ja milloin ja mitä varten ja ja sitten päälle ne jossittelut. Ja sitten kun nukun, nään ihan pimeitä, pelottavia ja tosia ahdistavia unia.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Toivoliini:
Mä en kehtaa enää puhuu, tuntuu että leikkauksen jälkeen puhuin ja kävin sitä läpi miehen ja ystävien ja etenkin siskon kanssa koko ajan. Jotenki musta tuntuu, että toistan itseäni enkä enää kehtaa siitä puhua, kun kukaa ei mtn kysykkään. Mies kysyy, miten jaksat, mä vastaan ihan hyvin.. ja siinä se. Musta tuntuu, että "puheoikeus" aika on jo menny.
Mut kiitos sini jos ajattelet.
Click to expand...

Tämänkin takia on hyvä, että saisit ammattitaitoista keskusteluapua. On ymmärrettävää, ettei läheisten niskaan halua kaataa kaikkea pahaa oloaan. Sitä varten meillä on ammattihenkilöt, kuten psykiatrit ja psykologit.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa