Mitä luulette, löydänkö koskaan sitä oikeeta?

[suoria sanoja]

Oon himpun päälle kolmekymppinen yh-äiti. Lapset kouluiässä, oon ollut yh siitä saakka kun nuorin on ollut vauva. Oon opiskellut ja hankkinut itselleni uran ja hyvän ammatin. Oon kasvattanut lapseni ja elänyt normaalia arkea. Mulla ei ole päihderiippuvuutta enkä ole yhteiskunnan elätti. Meillä on asiat kunnossa, on ihana talo, auto jolla pääsee kulkemaan, mulla vakkarityö. Kaikki on siis päällisin puolin hyvin.

Ulkonäöstäni sen verran, että oon kurvikas, en missimitoissa. Mutta ilmeisesti seksikäs, on vyötäröä, on takamusta, rintoja. Kauniit kasvot, tästä oon kuullut useaan otteeseen. Pärjään itsenäisesti, en kaipaa lapsilleni isää enkä itselleni elättäjää. Kaipaan rakkautta ja tasa-arvoista parisuhdetta.

Mutta mulla on tosiaan nuo lapset. Monta. Ja kouluiässä. Mulla on myös liikakiloja. En ole missinmitoissa, mutta en myöskään yli satakiloinen. Ja johtuen menneestä elämästäni ja sinisilmäisyydestäni, mulla on myös hirveästi velkoja ja ulosottoa, jonka loppusummaa en edes tiedä En ole uskaltanut ottaa selvää.. mutta ne juontaa juurensa mun entiseen parisuhteeseen, joka oli aivan kamala. Kaikkea mahdollista väkivaltaa mua kohtaan, lähdin kun henki oli veitsenterällä.

Nykyään tuo eksä on jättänyt minut (ja lapsensa) rauhaan.. eli sekin vielä mun taakkanani. Hullu eksä. Ja isättömät lapset. Puolet niistä. Toisella puolella hyvä isä. Siis kaksi miestä jolle lapset.

Miltä teistä tää kaikki kuulostaa? Oonko ihan toivoton tapaus?

Tahtoisin niin löytää oikean rakkauden, tasa-arvoisen parisuhteen. En etsi elättäjää, tulen hyvin toimeen itse. En etsi isättömille lapsilleni isää, korvaan isän parhaani mukaan. Mutta kaipaan elämääni rakkautta, toisen aikuisen, jonka kanssa jakaa elämänsä.

Mutta onko mun taakkani liikaa? Kannattaako mun edes haaveilla?

Koen tätä nykyä olevani tasapainoissa, en ole läheisriippuvainen tai mitään muutakaan. Koen olevani jaloillani ja selviäväni yksin, olenhan selvinnyt yksin jo 7 vuotta. Mulla taustalla siis kaksi parisuhdetta, pitkiä, joista molemmista lapset.

Onko mulla enää toivoa rakkaudesta, vai hautaanko koko haaveen?

 

["aapee"]

Pliis, lukekaa ja kommentoikaa vaikka onkin varmaan tylsä aihe.

 

["akka"]

Mä löysin sen oikean yli nelikymppisenä,viiden lapsen pesraukisena työttömänä yh-äitinä että uskon että kun aika on niin se oikea löytyy rinnallesi.

 

["aapee"]

Kitos akka tsempistä. Jotenkin vaan tässä seitsemän vuotta sinkkuna viettäneenä tuo usko alkaa karisemaan... tähän kaikkeen kun lisätään tietty ne mun kriteerit vastakkaisesta osapuolesta

Seksiseuraa saisin vaikka miten paljon, mutta kun sitä en halua. Tahdon rakkautta. Ihan oikeeta ja aitoa.

Vaikka oon mä kyllä alkanut viimeaikoina miettimään sitäkin vaihtoehtoa, että jos vaan pelkkää seksiä eikä muuta. En vaan tiedä, oisko musta siihen. Mä kun kuitenkin lopulta elän täysin tunteideni kautta. Ja yhden illan jutut silloin joskus saivat aikaan vain pahan olon eikä muuta.

 

["vieras"]

no misket löytäisi?

Mutta ehkä ei vielä ole aika. Nuorimmaisesi on vielä kovin pieni - hän voisi tuntea tulevansa hylätyksi.

Tunnen monia jotkaa ovat menneet naimisiin 50-70 vuotiaina. Ja miksikäs ei jos on semmoinen fiilis!
Mutta ennen kaikkea sinä olet NYT lastesi ainoa pysyvä asia - ole varovainen. Kahdeksan vuoden päästä olet jo ihan vapaa frouva iskeskelemään ukkoja!

 

[mä uskon]

Itsellä elämänkumppanin löytyminen oli kiven alla... Syytä en osaa tähän sanoa. Tuntui vain, että kaikki ihmissuhteet oli heti alussa tiensä lopussa... Ja olen ihan normi, fiksu, ihan nätti ja mukava ihminen. Näin ainakin ympäristö on myös omaa uskoani itseeni viestittänyt...

Lopulta aloin tutustua ihmisiin nettipalstoilla. Neljä vuotta meni kunnes löysin elämäni ihmisen! Siihen aikaan mahtui monia tutustumisia ja tapaamisia, ja jokunen yrityskin... Ei saa olla liian epätoivoinen, jos itsellä on hyvä olla ja aika on oikea, niin kyllä se ihminen saapuu.

Jos entinen elämä on tehnyt elämääsi taakkoja, niin ei se ole este ihmissuhteelle. Jos et etsi ihmissuhteesta ratkaisua taakkasi häviämiselle. Näin itse ajattelen. Kyllähän se voi olla vähän hiljainen hetki, kun paljastuu menneisyyden varjot, mutta kyllä jos ihmissuhde on kunnonpohjalla ja rehellisyys ja reilu meininki, niin ei sen pitäisi olla liian suuri mörkö.

Ja jos ihminen välittää toisesta, niin kyllä se on myös valmis antamaan anteeksi. Ja kyllähän meillä kaikilla on oikeus kertoa syyt ja seuraukset, eikös? Itse olen elänyt elämääni, edgar allan poeta lainatakseni, ihminen joka ei tee virheitä, ei tavallisesti tee yhtään mitään!

 

["aapee"]

[QUOTE="vieras";24832911]no misket löytäisi?

Mutta ehkä ei vielä ole aika. Nuorimmaisesi on vielä kovin pieni - hän voisi tuntea tulevansa hylätyksi.

Tunnen monia jotkaa ovat menneet naimisiin 50-70 vuotiaina. Ja miksikäs ei jos on semmoinen fiilis!
Mutta ennen kaikkea sinä olet NYT lastesi ainoa pysyvä asia - ole varovainen. Kahdeksan vuoden päästä olet jo ihan vapaa frouva iskeskelemään ukkoja![/QUOTE]

Niin. Onhan hän pieni. Mun nuorimmaiseni.

Mutta jotenkin tuntuu aivan kauhealta ajatella, että mun rakkauselämä alkaa vasta 50-70-vuotiaana. Siihenhän on 20-40-vuotta (!!) aikaa! Lapseni ovat mulle tärkeintä nyt, siksi nämä kuluneet melkein 7 vuotta ovatkin menneet heidän ehdoillaan. Mutta ajattelin, että nyt kun nuorimmainenkin on jo toisella luokalla, olisi mullakin aika jo muullekin kuin lapsille ja työlle. Ilmeisesti olin väärässä kuitenkin?

 

[Chala]

Sitä harvoin löytää mitä etsimällä etsii. Parisuhdetta tuskin kannattaa lähteä etsimään asenteella; hei potentiaalinen miesystävä (eli tuleva aviomies), tässä sulle lista asioista jotka pitää olla ihan ok eikä ilmekään saa värähtää kun ne kerron tai se on heti ei kiitos. Tätä siis tuntuu nykypäivänä moni harrastavan. Terveempää kenties, jos ja kun jonkun potentiaalisen ihmisen tapaa, edetä pikkuhiljaa, katsoa kiinnostaako, kertoa asioita sitä mukaa kun niitä tulee ja katsoa mihin homma etenee.

Rakkautta ja tasavertaisen suhteen voi saada myös eri osoitteissa asumalla, eihän sitä heti tarvitse olla lyömässä hynttyitä yhteen, jolloin talous- ja lapsiasiat eivät muodostu lähellekään sellaiseksi ongelmaksi kuin kenties osoitteet yhtenäistämällä.

Ei veloilla tai muullakaan ole mitään väliä jos ihmiset eivät niistä ongelmaa tee ja jos rakkautta riittää. Aikuiset osaavat pitää asiat erillään halutessaan, parisuhteessa se on joskus erittäin hyvä juttu, saa hommat toimimaan sujuvammin

 

[Chala]

Saanko kysyä mitkä ne sun kriteerit vastakkaiselle osapuolelle on? Onko monikin juttu kaatunut siihen, jotenkin kuulosti kummalliselta.

 

["aapee"]

NImimerkille "mä uskon".
Kiitos tekstistäsi, se sai hymyn mun huulille.
Enhän mä todellakaan etsi isää lapsilleni, en elättäjää meille, en ketään sellaista joka korjaisi kaiken. Mä kyllä kannan vastuuni, korjaan virheeni. Niin myös ne velkani, joita sinisilmäisyydestäni johtuen olen saanut. Ne velat, jotka sain, kun olin alistettu ja uhattu. En aio kaataa niitä kenenkään niskaan enkä aio olettaa, että joku muu ne puolestani maksaa.
Otan vastuuni, ja maksan ne, vaikka siihen menisi koko elämäni.
Mutta mietin, onko tämä este sille, että muhun joku joskus rakastuisi?

Mä olen korviani myöten veloissa. En ehkä selviä näistä ikinä elämäni aikana.
Huoliiko mua kukaan?

 

["aapee"]

Saanko kysyä mitkä ne sun kriteerit vastakkaiselle osapuolelle on? Onko monikin juttu kaatunut siihen, jotenkin kuulosti kummalliselta.

Mulla ei siis ole kiirettä muuttaa yhteen. Päinvastoin. Voi olla, että olisin jopa tyytyväinen sellaiseen suhteeseen, jossa ei koskaan muutettaisi saman katon alle. En tiedä. Ehkä muutan mieleni, jos milloinkaan kohtaan Sen Oikean.

Mun kriteerit on mielestäni joustavat.
Miehen pitää olla omillaan toimeentuleva, itsenäinen sen verran että tietää mitä tahtoo. Ei saa olla riippuvuutta, eikä mielenterveysongelmia. Ja sen verran pitää itsestään pitää huolta, että henk. koht hygienia on kunnossa ja vaatteet tältä vuosituhannelta. Ja siis vapaa, ei varattu. Itsetuntoa sopivasti, valmis sitoutumaan ihan todella kun kohtaa rakkautensa. Siinäpä ne.

 

[Chala]

[QUOTE="aapee";24833000]Mulla ei siis ole kiirettä muuttaa yhteen. Päinvastoin. Voi olla, että olisin jopa tyytyväinen sellaiseen suhteeseen, jossa ei koskaan muutettaisi saman katon alle. En tiedä. Ehkä muutan mieleni, jos milloinkaan kohtaan Sen Oikean.

Mun kriteerit on mielestäni joustavat.
Miehen pitää olla omillaan toimeentuleva, itsenäinen sen verran että tietää mitä tahtoo. Ei saa olla riippuvuutta, eikä mielenterveysongelmia. Ja sen verran pitää itsestään pitää huolta, että henk. koht hygienia on kunnossa ja vaatteet tältä vuosituhannelta. Ja siis vapaa, ei varattu. Itsetuntoa sopivasti, valmis sitoutumaan ihan todella kun kohtaa rakkautensa. Siinäpä ne.[/QUOTE]

Jos noihin kriteereihin kaatuu niin ehkä tosiaan kannattaakin kaatua

Kun uskaltaa laittaa itsensä peliin ja pitää silmät auki, tulee varmasti vielä vastaan niitä joiden kanssa haluaa yrittää enemmänkin, ja heistä varmasti joku haluaa yrittää myös omalta osaltaan

 

[mä uskon]

Mua vähän huolettaa tuo sun asenne, että huoliiko mua kukaan? Siis oikeasti, eihän parisuhde ole toisen huolimista, tai ainakin näin toivon. Jos parisuhde lähtee liikkeelle ajatuksesta kun en parempaakaan saanut, niin mun mielestä ollaan jo tosi pahasti hakotiellä

niinkuin Chala tuossa aiemmin sanoi, että eihän parisuhde vaadi heti yhteen muuttoa. Toki vaikea sanoa mitä kaikkea velkataakkasi tulee vaikeuttamaan sinun omassa elämässäsi, onko jotain rajoitteita ym. mitä se aiheuttaa... Mutta ehkä hutera aasinsilta.... mutta onhan noita rajoitteita paljonkin, jollain on perussairaus joka vaikeuttaa elämää... joku on aatteiden ym perusteella hyvin rajoitteinen jossain asioissa... KYllähän ne varmasti koettelevat suhteita, mutta en halua uskoa, että ne olisivat totaalinen este.

Mun vinkki on, että jos sulla on vihdoin omaa aikaa, niin koita keksiä ja miettiä asioita, jotka vahvistavat sun hyvää oloa. On se sitten uimahalli, kirjasto ym, mutta koita löytää hyvää fiilistä itseesi. Keskity positiivisesti itseesi, pidä ovet avoinna mahdollisille suhteille, mutta älä anna niiden määrätä elämääsi! Kaikkea hyvää!

 

["akka"]

[QUOTE="aapee";24832898]Kitos akka tsempistä. Jotenkin vaan tässä seitsemän vuotta sinkkuna viettäneenä tuo usko alkaa karisemaan... tähän kaikkeen kun lisätään tietty ne mun kriteerit vastakkaisesta osapuolesta

Seksiseuraa saisin vaikka miten paljon, mutta kun sitä en halua. Tahdon rakkautta. Ihan oikeeta ja aitoa.

Vaikka oon mä kyllä alkanut viimeaikoina miettimään sitäkin vaihtoehtoa, että jos vaan pelkkää seksiä eikä muuta. En vaan tiedä, oisko musta siihen. Mä kun kuitenkin lopulta elän täysin tunteideni kautta. Ja yhden illan jutut silloin joskus saivat aikaan vain pahan olon eikä muuta.[/QUOTE]

Mulla oli eron jälkeen kaksi pidempiaikaista seksikumppania.Siis suhde perustui seksille.Ensimmäinen suhde kariutui siihen että mies halusi vapaan seksisuhteen mutta alkoi sitten kuitenkin kytätä ja huudella perään jos ei itse halunnut tulla niin soitteli perään ja kyseli onko mulla muita ja oli mustasukkainen.Huusi puhelimessa että ilmoita kun rakastat,itki ja kerjäs.
Toinen suhde kesti vuosikaudet,siinä minä olisin halunnut vakisuhteen mies ei.Ollaan edelleen ystäviä.
Kun en hakenut,se vaan löytyi.Ei mennyt kivuitta mutta takana kuudetta vuotta ja asumme yhdessä,elämme perheenä.Minä tiesin heti että tässä tää nyt on,miehellä meni pidempään tajuta.