Mitä ihmettä mä sanon 7-vuotiaalle lapselle isästään? Eivät ole ikinä tavanneet..

[kiik]

Tässä vaiheessa mä sanoisin et se on meidän perheen asia, eikä kuulu muille.

Näin mä sanon kun seuraavan kerran kyselevät

 

["minä"]

Tiedän että nyt on korkea aika, toivon totisesti, että olisin sen jo aiemmin tehnyt. Isästä puhuminen tuntuu minulle niin vaikelta.

No nyt vaan itseä niskasta kiinni. Tänään ovat siis kaverit kyselleet asiasta lapsen kuullen. Ennen lapsen nukkumaanmenoa hoidat asian. Taatusti pyörii lapsenkin mielessä nyt. Odottamalla asia ei helpotu.

Eli illalla kun on rauhallinen hetki, palaat kavereiden kysymykseen. Sanot esim. että tänään se ja se kyselivät isästäsi. Ei olla koskaan asiasta keskusteltu, mutta olet itsekin ajatellut, että asiasta varmaan pitäisi puhua. Ja sitten kerrot totuuden. Annat lapsen kysellä minkä haluaa ja korostat, että aina voi puhua sinulle, jos tämän tai jonkun muun asian suhteen joku mieltä painaa. Voit myöskin sanoa, että olette täydellinen perhe kahdenkin ja että maailma on täynnä erilaisia perheitä. Mutta joka tapauksessa kaikilla lapsilla periaatteessa on biologisesti isä ja äiti, vaikka eivät heidän kanssaan eläisikään.

 

[kiik]

Must tuntuu, että en pysty vielä tänään asiasta puhumaan. Mutta teen sen kyllä pian.

 

[kiik]

Ja siis voinko ihan tosi vaan sanoa niille uteliaille kavereille, että juttu on meidän perheen asia, eikä siitä enää keskustella?

 

[Fine van Brooklyn med pieno]

Ja siis voinko ihan tosi vaan sanoa niille uteliaille kavereille, että juttu on meidän perheen asia, eikä siitä enää keskustella?

Siis millä tapaa sä olisit tilivelvollinen menneisyydestäsi joillekin vieraille naperoille?

Käsitelkööt asiaa kotonaan omien vanhempiensa kanssa, ja voisivat siellä myös sanoa että on kohteliaisuutta olla tivaamatta toisilta asioita.

Sano niille vaikka että keskustelevat omien vanhempiensa kanssa asiasta ja siitä miten voi olla erilaisia perheitä.