Mistä voimaa?

Tuntuu, että lapsettomuus (vaikka onkin sekundäärinen) täyttää koko elämän. Olemme yrittäneet toista viisi vuotta. Ulkoisesti kaikki on kunnossa, sain juuri jopa viran! En ole jaksanut iloita asiasta ollenkaan. Toisaalta toivon, että mieheni juhlistaisi asiaa jotenkin, kun en itse jaksa. Ilmeisesti ei hänkään, tai ei ymmärrä väsymystäni.
Olen sekä fyysisesti että henkisesti poikki. Töiden jälkeen saatan nukkua päiväunet, ja silti mennä klo 22 nukkumaan. Laitan nyt pojan synttäreitä, mutta aikuis-sukulaisia ei huvittaisi tavata yhtään. Lasten kekkerit ovat eri asia.
Yritän pysyä pinnalla suunnittelemalla taloa, jonka rakentaminen olisi tarkoitus aloittaa syksyllä. Välillä into on kova, välillä iskee siitäkin masennus, että miten selviää veloista jne. Miehellä on opinnäytetyö ollut kesken jo kolme vuotta, eikä siis vakituista työpaikkaa. Minua tämä vaivaa todella paljon, itse olen puurtanut opinnot läpi vaikka olenkin ollut tiukilla.
Minua vain väsyttää ja väsyttää. Onneksi alkaa kohta loma!

 

Kyllä se hoitojen aika vaan vie paljon huomiota, jaksamista ja henkistä ja välillä fyysistäkin kapasiteettia silloin kun hoidot ovat päällä. Ainakin itse teen pitkiä kävelylenkkejä pari kertaa viikossa, ne ovat minulle parasta ajatusten selvittämistä, kun saa yksikseen kauniissa luonnossa kulkea ja olla omissa ajatuksissaan. Yksinolo ja luonto, niistä itse saan onnentunteita silloin kun on vaikeaa. Olen myös tarkoituksella jättänyt muiden ihmisen tapaamista vähemmälle, jos se alkaa tuntua liikaa velvollisuudelta, koska luulen, että muutkin havaitsevat mielialani enkä jaksa alkaa sitä selostamaan muille. Jos joku muu haluaa ottaa yhteyttä, niin OK, mutta en itse velvollisuudesta hirveästi ota yhteyttä muihin päin.

 

Ymmärrän olosi ja voimiesi puutteen täysin! Ei lapsettomuutta voi ymmärtää jos sitä ei itse ole kokenut. Siksipä joskus ärsyttääkin aivan tajuttomasti "kokemattomien" ystävien kommentit "miten niitä lapsia yhtäkkiä vain tulee, vaikka lääkärit ei oiskaan luvanneet", tai että "lopeta stressaus, niin sitten tuut raskaaksi". Lapsettomuushoidoista ei heillä ole minkäänlaista hajuakaan, ja vielä vähempi kriisistä minkä tämä kaikki saa aikaan elämässä ja parisuhteessa.
Voimat loppuu ja parisuhde alkaa rakoilla, ainakin meillä. Kovasti toisiamme rakastetaan, mutta jotenkin kaikki vain pyörii tämän yhden asian ympärillä, vaikkei sitä aina haluaisikaan. Toisesta huolehtiminen vain jotenkin jää, kun ei jaksa. Ja kumpi tukisi kumpaa, kun molemmilla on rankkaa!? Pettymyksiä seuraa aina lisää pettymyksiä, eikä siihen edes totu. Pää täynnä kysymyksiä, masentaa, väsyttää, #&%?$!* ja ärsyttää. Miksi just me, nuoret, "terveet" ihmiset? Me jotka rakastetaan lapsia enemmän kuin mitään ja kaikkemme heille voisimme antaa. Elämä on epäreilua. Miksi muut tekevät abortteja kun meille ei anneta edes mahdollisuutta!!
Kesäloma alkaa täälläkin kahden viikon kuluttua. Jotenkin vain pitäis taas yrittää kasata itsensä ja nauttia vapaasta, seuraava pettymyshän tulee todennäköisesti vasta syksyllä, toisen hoidon jälkeen..
Koitetaan jotenkin unohtaa nämä synkät ajatukset ja keskittyä hoitamaan parisuhdetta? Nautitaan kesästä niin hyvin kuin voidaan. Syödään mansikoita ja jätskiä, otetaan aurinkoa!
Voimia sinulle Kipinä! Ja suuri hali!! :hug: Kyyneleet on täälläkin herkässä. :'(

 

Kiitos teille!
Välillä pitää saada purkaa, ja ennen kaikkea saada lohdutusta niiltä, jotka ymmärtävät!
Välillä tuntuu, että tekisi mieli vetää päin näköä näitä "lohduttajia", jotka juuri neuvovat olemaan ajattelematta asiaa! \|O \|O \|O \|O \|O
Niin kuin se sillä korjaantuisi, tai se olisi mahdollista. Jos on hoito päällä, on hieman vaikea olla ajattelematta asiaa...
Minullakin on elämäntilanne vaihdelllut tässä yritysaikana paljon, mutta aina joku on löytänyt siitä selityksen:
Kotiäitinä ollessa: Pitää saada muutakin ajateltavaa
Opintoihin palatessa: Liikaa stressiä opinnoista, kyllä se siitä kun gradu valmistuu
Edelleen opinnoissa: Kyllä se siitä kun töihin pääsee
Nyt töissä, ja kun paikka on vielä vakinaistettukin, niin alkaa olla muillakin jo selitykset vähissä, sitten turvaudutaan tuohon "älä ajattele". Yksi ystävä on aidosti empaattinen, mutten voi hänellekään purkaa pahaa oloani, koska hänellä on kolme lasta, ja tuntee siitä syyllisyyttä. :attn:
Eihän hän ole niitä minun lapsiani saanut, vaan omansa. Vaikka kieltämättä välillä olen niiiiiiiiiiiiin kateellinen hänelle, että itseäkin hävettää.
Nyt saatan jo kuitenkin hoidella ystävien vauvoja, muutama vuosi sitten en siihen kyennyt. Onko tämä sitten edistystä?

 

Monet monet itkut on itketty ja välillä tuntunut että pää leviää.Itseäni on auttanut samassa tilanteessa olleiden kanssa jutustelu,koska yleensä "lapsellisten" kommentit ovat usein juuri sitä tyyliin:niilläkin meni niin ja niin monta vuotta ja sitten saivat vauvan tai just sitä että älä stressaa niin kyllä se siitä.Nämä eivät valitettavasti auta yhtään.

Pahimpina aikoina oli paras lähteä ulos lenkkipoluille,mutta itse ainakin usein vajosin hyvin alas ja tuntui kuin ei olisi enää halunnut iloita mistään vaikka aihetta olisi ollut.

Nyt olen siis saanut suuren lahjan syliini,mutta ymmärrän erittäin hyvin teitä,jotka samojen asioiden parissa olette tällä hetkellä.Jaksamista kaikille!

 

:hug: :hug: :hug: :hug: :hug: :hug: :hug:

 

Voi kun oli tuttua tekstiä... Minulla kanssa sekundäärinen lapsettomuus kyseessä ja pco vaivaa. Clomifenia olen syönyt ja huomenna menen munatorvien aukiolotutkimuksiin. Sitten tulee kesäksi tauko. :attn: Olen myös huomannut tuon väsymisen. Tästäkö se sitten johtuu? :/ Jotain masennusta ehkä? Seksikään ei enää jaksa huvittaa läheskään niin usein kuin ennen (mies välillä oikein valittaa...). Minulla elämäntilanne muuten ok, mutta se työpaikka on vielä hakusessa (luultavasti joutuu vielä pitkään sijaisuuksia tekemään) ja jotenkin on semmoinen olo, että jonnekkin pitäisi asettua, mutta minne...? Siis vähän semmoinen tuuliajolla-olo jossakin suhteessa... Ja se vielä ärsyttää itseäkin kun ei voi olla mihinkään tyytyväinen. Siis yhteen lapseen ja siihen että hyvin pärjätään ja muuten kaikki ok. Liekö jotain kolmenkympin kriisiäkin tulossa...? Tiedä häntä. Mutta tosiaan tuo väsymys ja haluttomuus (mihinkään yleensä) on alkanut huolestuttaa. Pitää varmaan huomenna siellä lääkärissä mainita asiasta... Ystäväpiirissäkään ei oikein ole ketään jolle puhua ja mies ei todellakaan jaksa minun marinaa kuunnella jatkuvasti... Onneksi jään nyt viikon päästä lomalle koko kesäksi (tai oikeastaan työttömäksi taas...) niin voi yrittää levätä ja viettää mahdollisiman paljon aikaa pojan kanssa. Syksyllä kai sitten katsotaan kuviot taas uudestaan.
No tulipas nyt purkauduttua.