Laitoin tämän jo tuonne tapaillaan-osioon, mutta tämä olisikin ollut ehkä parempi paikka, siispä:
Mistä uusia ystäviä yli kolmekymppisenä? Nuorempana oli niin helppo tutustua uusiin ihmisiin, nyt yli kolmekymppisenä vaikeampaa. Satunnaisia kavereita jonkin verran on, mutta ei "todellisia ystäviä" joiden kanssa olla useammin tekemisissä. Aiemmin ei ole ollut "tarvettakaan" muille kuin mieheni ja minun yhteisille ystäville ja satunnaisille kavereille, mutta nyt kun on pieni lapsi, huomaa, että kaipaisi ihan omiakin kavereita, ja että omat "satunnaisemmat" kaverit eivät ole ollenkaan samanhenkisiä, eikä näistä tapaamisista saa energiaa ja ovat ison kynnyksen takana (pitää sopia teatteriin menemistä tai muuta aktiviteettia). Analyyttisena ihmisenä olen tietenkin analysoinut, miksei ole ystäviä. Syyt ovat päivänselviä ja loogisia, olosuhteisiin ja elämäntilanteisiin liittyviä. En usko, että olisin yhtäkkiä muuttunut "epähaluttavaksi kaveriksi" Edelleenkin uusiin ihmisiin tutustuu helposti, mutta haaste erityisesti Suomessa on, miten luonnollisesti jatkaa kontaktia, kun on jossain seminaarissa, tapahtumassa tai kaverin pippaloissa tavannut. Ulkomailla tämä on huomattavasti helpompaa, koska ulkomaalaisten kaverintarpeen ymmärtävät kaikki. Suomessa asuvilla ulkomaalaisilla ystävilläni on erilaisia ulkkisryhmiä, joiden kanssa kahvitella. Suomalaisilla yli kolmekymppisillä ei tunnu niinkään tällaista tarvetta olevan, kaikilla on jo tarpeeksi kavereita, työkaveriyhteisöjä yms.
Uusi harrastus? Omani ovat kaikki yksinpuurtamista, eikä energiat oikeastaan riitä lisäharrastuksille, nämä nykyiset ovat sen verran intensiivisiä.
Äitiryhmät? En oikeastaan ole kiinnostunut tapaamaan "ketä tahansa" toista äitiä (tai isää) sillä ajatuksella että "vanhemmuushan yhdistää", vaan nimenomaan samanhenkisiä. En itse koe äitiyttä niin vahvana minua määrittävänä identiteettinä kuin monet, en ole kovin "äidillinen". Vaikka olenkin lapsirakas, oma ura ja oma aika ovat minulle erittäin tärkeitä, enkä ole mikään kodin hengetär. En haluaisi mitään vertaistukea, kaveria, jonka kanssa keskustella lapsista, vaan ystäviä, joiden kanssa voi keskustella lapsista, mutta ei koko aikaa. Mieluiten haluaisin pakoa arjesta ystävän kanssa (tai arjen jakamista sillion tällöin, mutta en lapsikeskeisessä mielessä, toki lapsenvahtivuorottelu yms. kiinnostaisi.)
Onkos kellään vinkkejä yksinäiselle yli kolmekymppiselle? Mieluiten tapaisin ihmisiä livenä. Toki netissäkin voi tutustua, mutta mielestäni siihen liittyy se ongelma, että mitä tehdä, jos sitten livenä tavataan, eikä koekaan olevansa samanhenkinen mahd. vastaajan / ilmoittajan kanssa? Jos olisi deitti kyseessä, voisi vaan sanoa, että sori en tunne että ollaan samanhenkisiä, ja kaikki ymmärtäisivät, mutta jotenkin on julmempaa mielestäni sanoa että sori, en haluaisi olla sinun kaveri. Itse en pystyisi, ja sitten jos toinen kokisikin eri tavalla ja haluaisi olla yhteydessä? Jos vielä asuttaisiin samalla alueellakin... En toki ole kovin nirso kavereiden suhteen, mutta oma jaksaminen on tällä hetkellä sen verran alentunut ja kiireitä on, että ei vain olisi energiaa sellaisille ystävyyssuhteilla, joista ei saisi energiaa ja jotka kokisin sosiaalisena suorittamisena.
Minkälaisia kokemuksia teillä muilla on uusiin ihmisiin tutustumisesta netin kautta kaverinhakumielessä? Sivustosuosituksia? En ole sitäkään vaihtoehtoa täysin sulkenut pois. Täysin en ole sulkenut uuden harrastuksenkaan mahdollisuutta, mutta sen pitäisi kyllä olla aika matalan kynnyksen harrastus suht lähellä kotia...
Mistä uusia ystäviä yli kolmekymppisenä? Nuorempana oli niin helppo tutustua uusiin ihmisiin, nyt yli kolmekymppisenä vaikeampaa. Satunnaisia kavereita jonkin verran on, mutta ei "todellisia ystäviä" joiden kanssa olla useammin tekemisissä. Aiemmin ei ole ollut "tarvettakaan" muille kuin mieheni ja minun yhteisille ystäville ja satunnaisille kavereille, mutta nyt kun on pieni lapsi, huomaa, että kaipaisi ihan omiakin kavereita, ja että omat "satunnaisemmat" kaverit eivät ole ollenkaan samanhenkisiä, eikä näistä tapaamisista saa energiaa ja ovat ison kynnyksen takana (pitää sopia teatteriin menemistä tai muuta aktiviteettia). Analyyttisena ihmisenä olen tietenkin analysoinut, miksei ole ystäviä. Syyt ovat päivänselviä ja loogisia, olosuhteisiin ja elämäntilanteisiin liittyviä. En usko, että olisin yhtäkkiä muuttunut "epähaluttavaksi kaveriksi" Edelleenkin uusiin ihmisiin tutustuu helposti, mutta haaste erityisesti Suomessa on, miten luonnollisesti jatkaa kontaktia, kun on jossain seminaarissa, tapahtumassa tai kaverin pippaloissa tavannut. Ulkomailla tämä on huomattavasti helpompaa, koska ulkomaalaisten kaverintarpeen ymmärtävät kaikki. Suomessa asuvilla ulkomaalaisilla ystävilläni on erilaisia ulkkisryhmiä, joiden kanssa kahvitella. Suomalaisilla yli kolmekymppisillä ei tunnu niinkään tällaista tarvetta olevan, kaikilla on jo tarpeeksi kavereita, työkaveriyhteisöjä yms.
Uusi harrastus? Omani ovat kaikki yksinpuurtamista, eikä energiat oikeastaan riitä lisäharrastuksille, nämä nykyiset ovat sen verran intensiivisiä.
Äitiryhmät? En oikeastaan ole kiinnostunut tapaamaan "ketä tahansa" toista äitiä (tai isää) sillä ajatuksella että "vanhemmuushan yhdistää", vaan nimenomaan samanhenkisiä. En itse koe äitiyttä niin vahvana minua määrittävänä identiteettinä kuin monet, en ole kovin "äidillinen". Vaikka olenkin lapsirakas, oma ura ja oma aika ovat minulle erittäin tärkeitä, enkä ole mikään kodin hengetär. En haluaisi mitään vertaistukea, kaveria, jonka kanssa keskustella lapsista, vaan ystäviä, joiden kanssa voi keskustella lapsista, mutta ei koko aikaa. Mieluiten haluaisin pakoa arjesta ystävän kanssa (tai arjen jakamista sillion tällöin, mutta en lapsikeskeisessä mielessä, toki lapsenvahtivuorottelu yms. kiinnostaisi.)
Onkos kellään vinkkejä yksinäiselle yli kolmekymppiselle? Mieluiten tapaisin ihmisiä livenä. Toki netissäkin voi tutustua, mutta mielestäni siihen liittyy se ongelma, että mitä tehdä, jos sitten livenä tavataan, eikä koekaan olevansa samanhenkinen mahd. vastaajan / ilmoittajan kanssa? Jos olisi deitti kyseessä, voisi vaan sanoa, että sori en tunne että ollaan samanhenkisiä, ja kaikki ymmärtäisivät, mutta jotenkin on julmempaa mielestäni sanoa että sori, en haluaisi olla sinun kaveri. Itse en pystyisi, ja sitten jos toinen kokisikin eri tavalla ja haluaisi olla yhteydessä? Jos vielä asuttaisiin samalla alueellakin... En toki ole kovin nirso kavereiden suhteen, mutta oma jaksaminen on tällä hetkellä sen verran alentunut ja kiireitä on, että ei vain olisi energiaa sellaisille ystävyyssuhteilla, joista ei saisi energiaa ja jotka kokisin sosiaalisena suorittamisena.
Minkälaisia kokemuksia teillä muilla on uusiin ihmisiin tutustumisesta netin kautta kaverinhakumielessä? Sivustosuosituksia? En ole sitäkään vaihtoehtoa täysin sulkenut pois. Täysin en ole sulkenut uuden harrastuksenkaan mahdollisuutta, mutta sen pitäisi kyllä olla aika matalan kynnyksen harrastus suht lähellä kotia...
