Mistä ne hyvät äidit/isät on tehty?

Voiko hyväksi vanhemmaksi oppia vai onko se jotain jonka kanssa tähän maailmaan tullaan?

Minulla on ihana parisuhde. Olemme seurustelleet reippaat kolme vuotta ja asuneet yhdessä kaksi ja puoli vuotta. Rakastan miestäni paljon ja tiedän, että hän on se oikea minulle. Mutta voiko mitenkään tietää, että me sovimme vanhemmiksi ennen lapsen tuloa mukaan perheeseemme?

 

siihen äitiyteen ja isyyteen pitää kasvaa. ja niin sitä kasvaakin.
jotkut on äidillisempiä kun toiset,mutta ei se ole hyvyyden mittari. pitkiä hermoja voi treenata,kaikki ei saa niitä syntymälahjaksi..mä en ainakaan saanut..ja harjotus vielä kesken.

 

Voiko hyväksi vanhemmaksi oppia vai onko se jotain jonka kanssa tähän maailmaan tullaan?

Minulla on ihana parisuhde. Olemme seurustelleet reippaat kolme vuotta ja asuneet yhdessä kaksi ja puoli vuotta. Rakastan miestäni paljon ja tiedän, että hän on se oikea minulle. Mutta voiko mitenkään tietää, että me sovimme vanhemmiksi ennen lapsen tuloa mukaan perheeseemme?

Ei oikein voi. Tai siis ehkäpä sen kyllä tietää, jos ei sovi. Tai sitten ainakin lähipiiri tietää sen... Tarkoitan nyt lähinnä sitä, että jos ette pysty itsestännekään huolehtimaan, niin ette pysty lapsestakaan. Mutta se nyt ei taida teidän kohdalla olla mikään ongelma .

Mä aina kuvittelin, että musta tulis todella hyvä ja ihana äiti. Että mun hermot kestäis ihan mitä tahansa, olisin vähintään kolme vuotta lapsen kanssa kotona, puuhailisin sen kanssa kaikenlaista jne. No, mulla taisi olla liian suuret odotukset ja sairastuin masennukseen .

Mistä on hyvät äidit ja isät tehty? Rakkaudesta lasta kohtaa, hyvästä keskinäisestä parisuhteesta, kuuntelemisen jalosta taidosta, lehmänhermoista.

 

Ennen tytön syntymää mulla ei ollut minkäänlaista kokemusta lapsista, emkä oikein edes pitänyt niistä. Muttakoen olevan ihan hyvä äiti, miksikään "alfa-äidiksi" en edes pyri. Minun oma äitini on ollut aivan mahtava ja haluan kasvattaa tyttäreni samalla tavalla kuin minut on kasvatettu. Uskon siis, että äitiyteen ja vanhemmuuteen kasvaa ja oppii samalla kuin lapsikin kasvaa. Aika paljon voit myös ennustaa omaa vanhemmuuttasi pohtimalla millaisia omat ja miehesi vanhemmat ovat olleet ja miettiä mitä haluaisit tehdä samoin ja mitä eri tavalla.

Liika miettiminen ja suunnittelu ei ole aina hyvästä, pitää vaan uskoa itseensä ja siihen toiseen

 

Hyvä äiti tai isä on yleensä hyvin tunneälykäs ja empaattinen. Jos ei tunnista näitä kahta piirrettä itsessään niin silloin sopii epäillä vanhemmuuttaan hyvänä.

 

Hyvä äiti tai isä on yleensä hyvin tunneälykäs ja empaattinen. Jos ei tunnista näitä kahta piirrettä itsessään niin silloin sopii epäillä vanhemmuuttaan hyvänä.

 

Voiko hyväksi vanhemmaksi oppia vai onko se jotain jonka kanssa tähän maailmaan tullaan?

Minulla on ihana parisuhde. Olemme seurustelleet reippaat kolme vuotta ja asuneet yhdessä kaksi ja puoli vuotta. Rakastan miestäni paljon ja tiedän, että hän on se oikea minulle. Mutta voiko mitenkään tietää, että me sovimme vanhemmiksi ennen lapsen tuloa mukaan perheeseemme?

Ei oikein voi. Tai siis ehkäpä sen kyllä tietää, jos ei sovi. Tai sitten ainakin lähipiiri tietää sen... Tarkoitan nyt lähinnä sitä, että jos ette pysty itsestännekään huolehtimaan, niin ette pysty lapsestakaan. Mutta se nyt ei taida teidän kohdalla olla mikään ongelma .

Mä aina kuvittelin, että musta tulis todella hyvä ja ihana äiti. Että mun hermot kestäis ihan mitä tahansa, olisin vähintään kolme vuotta lapsen kanssa kotona, puuhailisin sen kanssa kaikenlaista jne. No, mulla taisi olla liian suuret odotukset ja sairastuin masennukseen .

Mistä on hyvät äidit ja isät tehty? Rakkaudesta lasta kohtaa, hyvästä keskinäisestä parisuhteesta, kuuntelemisen jalosta taidosta, lehmänhermoista.

Mulle on aina ennen ollut selvää, että haluan lapsia ja kuvitellut itseni pullantuoksuiseksi aina hymyileväksi äidiksi. Nyt kun ikää on tullut lisää niin ymmärtää, ettei se äitiys taidakkaan ihan täysin ihmistä muuttaa vaan samat vahvuudet ja heikkoudet kulkee mukana siihenkin. Kaippa siinä eniten pelottaa juuri se, että ei omat voimavarat riittäisikkään.

 

Ennen tytön syntymää mulla ei ollut minkäänlaista kokemusta lapsista, emkä oikein edes pitänyt niistä. Muttakoen olevan ihan hyvä äiti, miksikään "alfa-äidiksi" en edes pyri. Minun oma äitini on ollut aivan mahtava ja haluan kasvattaa tyttäreni samalla tavalla kuin minut on kasvatettu. Uskon siis, että äitiyteen ja vanhemmuuteen kasvaa ja oppii samalla kuin lapsikin kasvaa. Aika paljon voit myös ennustaa omaa vanhemmuuttasi pohtimalla millaisia omat ja miehesi vanhemmat ovat olleet ja miettiä mitä haluaisit tehdä samoin ja mitä eri tavalla.

Liika miettiminen ja suunnittelu ei ole aina hyvästä, pitää vaan uskoa itseensä ja siihen toiseen

Minullakin on aivan upea äiti ja se vasta asettaakin paineita! En ikinä pääse kasvamaan sinne tasolle.

 

Mulle on aina ennen ollut selvää, että haluan lapsia ja kuvitellut itseni pullantuoksuiseksi aina hymyileväksi äidiksi. Nyt kun ikää on tullut lisää niin ymmärtää, ettei se äitiys taidakkaan ihan täysin ihmistä muuttaa vaan samat vahvuudet ja heikkoudet kulkee mukana siihenkin. Kaippa siinä eniten pelottaa juuri se, että ei omat voimavarat riittäisikkään.

Sain tytön 28-vuotiaana ja mulla oli mielestäni ihan realistinen kuva siitä, millaista on olla vanhempi. Tiesin, ettei se ole mitään nuken hoivaamista. Tiesin, että se sitoo mut tähän tehtävään loppuiäkseni. Tiesin, että se muuttaa asioiden tärkeysjärjestyksen. Mutta silti se vaan yllätti...

Mua on aina ärsyttänyt yli kaiken se, kun joku sanoo, että "kyllä sen nyt pitäisi tietää, mitä se sitten on, kun on lapsia". Miten voi tietää, millaista jokin on, jos ei ole sitä itse koskaan ennen kokenut? Mistä mä voin esim. tietää, millaista on asua Katmandussa, kun en ole koskaan siellä asunut? Voin lukea toisten kertomuksia asiasta, mutta toisten kokemukset ei ole sama kuin se, mitä itsellä olisi.

Mä löysin itsestäni ihan uusia heikkouksia. Mä en ennen tiennyt, että mulla vois olla hermot välillä näin kireällä. Mä en olis koskaan uskonut, että muklla vois mennä hermot kitisevän lapsen kanssa ihan täysin. Mä olin aiemmin tosi siisti ihminen, mutta nykyään meillä on useimmiten tosi sotkuista enkä jaksaisi tehdä yhtään mitään. En olisi myöskään voinut koskaan uskoa, että päästäisin itseni rupsahtamaan näin pahasti...

Mutta toisaalta... en olis koskaan voinut uskoa, miten pakahduttava tunne se on, kun toista oikein rakastaa. Toki mä rakastan miestäni, mutta se rakkaus on ihan erilaista kuin rakkaus lapseen. Mä olisin valmis tekemään ihan mitä tahansa lapseni takia. Ja kun lapsi ottaa kaulasta kiinni ja sanoo, että "äiti mä rakastan sua ihan hirrrveästi", niin tuntee onnistuneensa tässä tehtävässä ainakin jotenkin

.