mistä lapsi oppii sosiaalisuuden?

Ei, sosiaalisuus ei ole syntymästä asti mukana tullut ominaisuus. Sosiaalisuus omaksutaan ja opitaan. Ihminen, joka siis kasvaisi juuri susien kanssa ja ohittaa tietyt kriittiset kehitysvaiheiden herkkyyskaudet, ei voi koskaan oppiakaan niitä. Nämä susilapset ovat aika hyviä ja valitettavia esimerkkejä näistä. Muistaakseni herkkyyskausien tutkimuksessa tehtiin isoja Genie -tytön tapauksessa.

Siis toki sosiaalisuudelle on taipus ja se on nisäkkäinä meille synnynnäinen ominaisuus oppia sosiaalisuutta. Muuten olisi ihmisen taru ihmisrotuna hyvinkin katkennut jo aikapäivisä sitten. Kuten joku hienosti sanoikin, jo vauva vastasyntyneestä hakee kontaktia toiseen ihmiseen.

 

Ei, sosiaalisuus ei ole syntymästä asti mukana tullut ominaisuus. Sosiaalisuus omaksutaan ja opitaan. Ihminen, joka siis kasvaisi juuri susien kanssa ja ohittaa tietyt kriittiset kehitysvaiheiden herkkyyskaudet, ei voi koskaan oppiakaan niitä. Nämä susilapset ovat aika hyviä ja valitettavia esimerkkejä näistä. Muistaakseni herkkyyskausien tutkimuksessa tehtiin isoja Genie -tytön tapauksessa.

Onhan susilapset sosiaalisia, susien kanssa. Oppivat yhteisönsä merkkijärjestelmän ja käytöskoodin ja osaavat toimia niiden mukaan.

Mitä tässä keskustelussa sosiaalisuudella tarkoitetaan? Tätä yhteisöllisyyden oppimista vai tarvetta kontakteihin?

 

Katoan, joudun palaamaan myöhemmin. Palaan iltapäivällä katsomaan keskustelua.

 

Ei tasan tarkkaan vanhemmat vaikuta. Kyllä se sosiaalisuus lähtee lapsesta itsestään tai on lähtemättä. Aivan naurettava ajatus. Kyse on persoonasta. Toiset on sosiaalisempia kuin toiset. Mulla on sisaruksia ja me kaikki olemme erilaisia sosiaalisilta taidoiltamme, vaikka sama kasvatus. Lapsia on itselläni kaksi, 2- 5-vuotiaat ja tuo vanhempi on ollu syntymästään asti äärimmäisen sosiaalinen, vaikkei tosiaan missään kerhoissakaan ole käyty. Tuo nuorempi on taas tosi arka eikä taatusti mene lähestymään koskaan ketään.

Oiskin niin helppoa, että vanhemmat ratkaisis millainen lapsesta tulee...

Tuossahan se meneekin jo pieleen, jos kaikilla sama kasvatus . Kasvatuksessa tulee ottaa huomioon lapsen persoonallisuus. Ei niin, että arkaa ja ujoa kasvatetaan samoin kuin villiä rämäpäätä!

Kyllä mä olen sitä mieltä, että vanhemmat vaikuttavat tosi paljon ja se lapsen oma luonne tietenkin. Oikein toimimalla sitä arkaa ja ujoa saa rohkaistua ja villikkoa rahoitettua, eikös? Töitä se vaatii ja taitoa, eikä siitä arasta ja ujosta tule ikinä samanlainen, kuin luonteltaan reippaasta, mutta kyllä siitä arasta ja ujostakin saa sosiaalisen kasvatettua.

 

No, ilmankos! Mä tykkäsin pentunaaina olla metsässä ja yksin mökillä. Siitä se varmaan johtuu etten tykkää olla ihmisten parissa
Selvishän seki vihdoin!

Niin, sisi asuttin kaupungissa kerrostalossa. Mökillä olin mielelläni.

että asia selvisi mullekin, vihdoin ja viimein.

 

Yhteisö, jossa asun on tiivis ja täällä oppii väkisinkin tuntemaan naapureiden perhe-elämää liiankin hyvin. Siitä syntyisi ihan oma tarinansa, mutta mitä tulee lasten sosiaalisuuteen sitä joko tuetaan tai ei. Ujostakin lapsesta saa paljon irti, jos lapsella on kannustavia ihmisiä lähellä. Yhtenä esimerkkinä pahasta puheviasta kärsivä ala-asteikäinen tyttö, jota myös osa lapsista vierastaa ja kiusaa. Tyttö on selvästikin säikähtänyt saamastaan kohtelusta, mutta kokonaisuutta ajatellen tyttö pärjää tosi hyvin. Kotona on selvästikin vankka tuki ja turva, mutta hän on myös turvassa yhteisössämme aikuisten jutellessa hänen kanssaan. Muut lapset ovat oppineet vuosien saatossa aikuisten käytöstä seuraamalla, että tyttöä voi kohdella kauniisti. Koska tyttöä myös kiitetään hauskoista oivalluksista ovat jotkut lapset jääneet kulmat kurtussa toljottamaan, että miksi sitä kiitetään ja ryhtyneet matkimaan tyttöä saadakseen itsekin kiitoksia. Tällä en tarkoita lasten opettamista mielistelemään aikuisia, vaan sitä että sosiaalisuus on myös hyväksymistä ja suvaitsemista. Ja siinä ei tarvitse tuijottaa persoonaa, vaan sydämen sivistystä.

Vielä pikku esimerkkinä perhe, jossa vanhemmat ylenkatsovat meitä muita naapureita ja etenkin rouva on kyvytön kohtaamaan muita kuin itsensä kaltaisia. Ihana, eloisa lapsi, mutta koska lapsi tungetaan aina vaunuihin ja juostaan vauhdilla äidin kävelylenkeill on lapsi pelokas meitä naapureita kohtaan. Minä en edes huomioi lasta, koska kunnioitan tietenkin vanhempien tahtoa pysyä kaukana. Koska heillä käy harvoin lapsivieraita saati aikuisiakaan arvelen lapsesta kehkeytyvän aika epävarman sosiaalisissa suhteissa vuosien saatossa. Jos vanhempi ei kykene muuta kuin kiukuttelemaan naapureille ei kai se mikään hyvä tapa ole luoda sosiaalisia suhteita?

 

Koti, vanhemmat, sisarukset ja normi arki.

KYLLÄ!

 

Kunhan on mahdollisuus olla sosiaalinen niin se riittää, toisista sitten tulee sosiaalisempia kuin toisista eikä siihen juuri voi vaikuttaa... Meillä on 3 poikaa josta yksi on ihan super sosiaalinen, tulee ihan kaikkien kanssa toimeen ja on sellainen johtaja tyyppi, toinen taas on katsekija eli ensin pitää vähän miettiä ja tunnustella ryhmää, mutta sitten kyllä helposti menee mukaan ja osallistuu, ja sitten on kolmas jolla on hankaluuksia sosiaalisissa tilanteissa eli ei oikein pääse ryhmään mukaan jne. Kaikilla on ollut samat edellytykset sosiaalisuuden kehittymiseen ja kuitenkin erot on näinkin suuret.

 

Kunhan on mahdollisuus olla sosiaalinen niin se riittää, toisista sitten tulee sosiaalisempia kuin toisista eikä siihen juuri voi vaikuttaa... Meillä on 3 poikaa josta yksi on ihan super sosiaalinen, tulee ihan kaikkien kanssa toimeen ja on sellainen johtaja tyyppi, toinen taas on katsekija eli ensin pitää vähän miettiä ja tunnustella ryhmää, mutta sitten kyllä helposti menee mukaan ja osallistuu, ja sitten on kolmas jolla on hankaluuksia sosiaalisissa tilanteissa eli ei oikein pääse ryhmään mukaan jne. Kaikilla on ollut samat edellytykset sosiaalisuuden kehittymiseen ja kuitenkin erot on näinkin suuret.

Siksipä jokaista pitääkin kasvattaa luonteen vaatimalla tavalla.

 

Mun mielestä vanhemmat vaikuttavat enemmän kuin esim. ikätovereiden runsaus tai niiden puuttuminen. Vanhemmista lähtee kaikki.
Ihminen tarvitsee toisen ihmisen sosiaalistuakseen. Ei sen kummempaa.
Mikäli synnyt ja kasvat metsässä, et sosiaalistu ihmisiin vaan eläimiin.

Tämä sosiaalistumis-hysteria on mielestäni huvittavaa. Lapsi ei sosiaalistu sillä että ympärillä on lauma kavereita. Lapsesta voi tulla sosiaalisesti hyvin pärjäävä vaikkei olisi juurikaan ketään kaveria. Vanhemmat on se a ja o. Kaverit sen jälkeen ja siinäkin ei se määrä vaan laatu!

Tuota lapsella on kyllä jo synnynnäisesti ominaisuuksia olemassa, mm.tempperamentti vaikuttaa. Sit voidaan puhua esim. neurologisista poikkevuuksista(joihin usein liittyy tuo että on ongelmia jotka vaiktutaa mm. kaveri suhteissa). ja koulu-iässä sit kyl kavereillakin on iso rooli. Tok ine vanhemmatkin vaikuttaa. Muta mä sanoisin että aika paljon on niistä ominaisuuksista kiinni joitten kanssa synnytään, sit jos on sosiaalisia ongelmia niin vanhemmat ja koulussa opettaja/ohjaaja voivat auttaa ongelmissa ja tietysti olla isona osana lapsen kuntoutumista.

Hyvä esimerkki olen minä suurperheen vanhimmasta päästä, hirveän ujo koko peruskoulun ajan,en uskaltanut puhuu juuri kellekkään,vaikka toki vastasin kun kysyttiin(ammattikoulu poisti tämän ujouden aikalailla,toki sellanen perus ujous jäi,mutta enään se ei haittaa elämää). en todellakaan ikinä esiintynyt missään koulun juhlissa.

Oma poikani oli pitkään ainokainen, ja alusta asti erittäin rohkea,utelias, hän meni jo 4vuotiaana puistossa kysymään vieraita lapsia leikkimään kanssaan. loistanut kaikissa päiväkodin/koulun esitelmissä, ei pelkää yhtään esiintymistä, menee vaan. Mutta on taas erittäin impulsiivinen mikä onkin sitten oma ongelmansa.

Mutta ei siitä ihmisestä eläintä kasva vaikka eläinten keskuudessa elelisikin. Vai saatko sä kasvatettua kissasta koiran,pistämällä sen koiralaumaan? Sen mä haluun nähä!
ja hei miks mun kissasta ei tullut ihmistä vaikka se on elänyt vaan ihmisten keskellä? se käyttäytyy silti niinku kissa. ai niin oisko geeneillä jotain tekemistä asian kanssa?

 

Minä olin ujo lapsi. En tehnyt tuttavuutta toisten kanssa helposti, en kai ollut ns. sosiaalinen lapsi. Mutta sitten kun "lämpenin" niin olin ryhmässä / kaveriporukassa hyvinkin vilkas ja jossain määrin ainakin melko tykätty kaveri. Mun vanhemmat ei muistaakseni erityisemmin ujouteen puuttuneet mutta kannustivat ja välillä ehkä painostivat ottamaan kontaktia vieraisiin, esim. kysymään kaupassa myyjältä neuvoa tms. Omasta kokemuksesta olen sitä mieltä, että lapsen perusluonne / temperamentti voi olla enemmän tai vähemmän sosiaalinen, ja vanhempien + lähipiirin toiminta ja suhtautuminen vaikuttaa sitten siihen millaiseksi lapsi noissa sosiaalisissa taidoistaan kehittyy. Mutta se, että on hitaasti lämpenevä ei välttämättä tee lapsesta erityisen epäsosiaalista.

Nyt aikuisena olen itsevarma ja smalltalkin osaava, joskaan en edelleenkään ole sosiaalinen siinä mielessä että kaipaisin ystävieni seuraa tai muuten ihmisiä lähelleni koko ajan. Vajaa 2v. poika vaikuttaa perinteen minun "pidättäytyvyyden", sillä vaatii aina jonkin aikaa sivusta seurailua ennen kuin lähestyy ketään kerhoissa tms.

 

Sosiaalisuutta ei opita. Sosiaalisia taitoja sen sijaan voi oppia.