Näin jälkikäteen ajateltuna kyllä se ero alkaa olla selvä jo silloin kun huomaa katselevansa asuntoilmoituksia salaa ja avioerokortilla on heitetty pöytään muutamaan kertaan. Tuosta mulla meni kaksi vuotta tehdä se lopullinen päätös. Jossain vaiheessa aloin merkata kalenteriin aina rastin tai sydämen sen mukaan, oliko se ihan ok päivä ja vai olinko epäonnellinen suhteessa/vaimona.
Meillä ei mitään draamaa ollut, ei pettämistä eikä väkivaltaa. Mä olin vain tosi yksinäinen meidän suhteessa, eikä suhdetta voi korjata yksin. Varsinkaan jos toisen mielestä on ihan ok avioliitto, eikä haluja parantaa tai tehdä töitä sen eteen. Mä en vaan jaksanut. Haaveilin erosta ja omasta elämästä lasten kanssa. Vaikeaa oli se, että mies tosi hyvä isä enkä olisi halunnut rikkoa ydinperhettä. Mutta kahden vuoden aikana (jonka ajan tätä eroa suunnittelin ja vatvoin) niin tajusin pikkuhijaa että ellen mä tee elämästä onnellista niin ei sitä kukaan muukaan tee.
Vein avioerohakemuksen ja muutin pois lasten kanssa 8 kuukautta sitten. Tapaamissopimukset tehty ja lasten asiat toimii, lapsilla edelleen hyvä isä. Se on meidän yhteinen prioroteetti. Mies ei olisi eroa halunnut, mutta Suomessa onneksi riittää että toinen sen haluaa.
Mä olen tosi onnellinen nyt. Pärjään, se on hieno tunne.
Sen vaan tietää, kun on eron aika. Se päivä tulee jos tulee. Siinä vaiheessa kun mulla oli rasteja 5-6 viikossa, tajusin etten voi elää näin epätyydyttävää elämää. Olisin menettänyt itsekunnioituksenikin. Ja väitän että lapsilla onnellisempi elämä nyt. Kumpikin vanhempi on enemmän läsnä ja rento, kun ei tarvitse "hoitaa" sitä epätyydyttävää, olematonta parisuhdetta lasten kustannuksella.
Käytiin myös pariterapiassa, koska olisin halunnut liiton toimivan. Siellä huomasin, että meillä täydellisen erilainen käsitys toisistamme ja suhteesta. Siellä terapiassa vahvistui olo, että ero on paras ratkaisu. Kaikki tuttu ja turvallinen meni, meni ydinperhe ja vaimous. Tuli vuokrakämppä ja "yksinhuoltajuus" (ainakin Kelan määrittelemänä). Mutta tuli myös suunnaton helpotus ja omanarvontunne. Mä pärjään ja osaan. Enkä todellakaan mitään miestä enää ota
Toivottavasti se ajatus joskus muuttuu. Mutta siihen en ole valmis vielä pitkään aikaan.
