K
Kiusa
Vieras
Olen 28-vuotias kohta kolmen lapsen äiti ja tiedän jo nyt, että odottamani vauva on hieman kipeä, mutta pärjää jos ei saa muita sairauksia vaivoikseen. Vaikka olen yrittänyt suhtautua positiivisesti ja vahvasti ns.äitioloni laahaa matalalla. En ole laittanut mitään oikeastaan vauvalle valmiiksi, eikä oikeastaan isännälläkään ole ollut siihen haluja. Tietysti rakastamme tulevaa pienokaistamme, tapahtuipa mitä hyvänsä...mutta koska kaikki on hyvinkin mahdollista -elämme päivän kerrallaan. Hyvä tyylihän tuo on muutenkin. Lisäksi minut on laitettu lepoon, mikä myös syö naista..."lepään" kotona, koska osastot ovat täynnä.
Levossa ikävintä on se, että haluaisin olla mukava äiti kahdelle muulle lapselleni, mutta en saa lähteä mihinkään ja en jaksa tehdä mitään. Toimintaa pursuavat muksuni eivät löpinöistä perusta ja haluavat ulos aurinkoon leikkimään! Ja minä olen huono äiti, kun en jaksa. Tietysti minulla olisi ollut mahdollisuus saada lapset päiväkotiin edes muutamaksi päiväksi, mutta keväämmällä itsekkäästi ajattelin, että haluan olla lasteni kanssa...enkä ilmoittanut heitä mihinkään sellaiseen.
Ja sitten...varmaan kaiken huippu. En saa miestäni tekemään juuri mitään kotihommia...hän uppoutuu vanhempia lapsia kaitsiessaan omiin harrastuksiinsa ja lapset saavat kävellä vaikka Inariin, jos haluavat. Mies puhuu kauniita, kuinka hän tekee ja laittaa...mutta, karkaa poikamiesmaailmaansa, jonka hän on ilmeisesti kaivanut jostain tuekseen. Uskomatonta...se löytyi vielä...
Vika on minun...olen paksu, hikinen, huno ja saamaton äiti. Missä on se energia joka minulla oli keväällä? Valvon öisin ja aamulla nukuttaisi...lapset herättelevät minut. Saattavathan viimeisillään olevat äidit muutkin olla tällaisia, mutta mistä saisi sen henkisen railakkuutensa takaisin? Miksi mies pakenee...ei edes juttele näistä asioista. Tottui kai siihen, kun en aikaisemmin halunnut jutella. Pöh, miten huono kolmekymppinen äiti!
Levossa ikävintä on se, että haluaisin olla mukava äiti kahdelle muulle lapselleni, mutta en saa lähteä mihinkään ja en jaksa tehdä mitään. Toimintaa pursuavat muksuni eivät löpinöistä perusta ja haluavat ulos aurinkoon leikkimään! Ja minä olen huono äiti, kun en jaksa. Tietysti minulla olisi ollut mahdollisuus saada lapset päiväkotiin edes muutamaksi päiväksi, mutta keväämmällä itsekkäästi ajattelin, että haluan olla lasteni kanssa...enkä ilmoittanut heitä mihinkään sellaiseen.
Ja sitten...varmaan kaiken huippu. En saa miestäni tekemään juuri mitään kotihommia...hän uppoutuu vanhempia lapsia kaitsiessaan omiin harrastuksiinsa ja lapset saavat kävellä vaikka Inariin, jos haluavat. Mies puhuu kauniita, kuinka hän tekee ja laittaa...mutta, karkaa poikamiesmaailmaansa, jonka hän on ilmeisesti kaivanut jostain tuekseen. Uskomatonta...se löytyi vielä...
Vika on minun...olen paksu, hikinen, huno ja saamaton äiti. Missä on se energia joka minulla oli keväällä? Valvon öisin ja aamulla nukuttaisi...lapset herättelevät minut. Saattavathan viimeisillään olevat äidit muutkin olla tällaisia, mutta mistä saisi sen henkisen railakkuutensa takaisin? Miksi mies pakenee...ei edes juttele näistä asioista. Tottui kai siihen, kun en aikaisemmin halunnut jutella. Pöh, miten huono kolmekymppinen äiti!
